Hän oli onnellinen ja taitava sotapäällikkö, mutta siinäkin suhteessa oli moni tuntuvasti etevämpi häntä. Yleensä hänen kykynsä, vaikka se olikin tavallista suurempi, ei ollut hänen kunnianhimonsa ja vallanhimonsa veroinen. Tästä johtui hänen sielunsa ainainen levottomuus, tästä epäluuloisuus ja kateellisuus, jotka myöhemmin johtivat siihen, että hän oli valtakunnalle vielä turmiollisempi kuin peloittava Janusz Radziwill. Musta henki, joka asui Janusz-ruhtinaassa, oli samalla myös suuri henki, se ei väistynyt mitään eikä ketään. Janusz halusi kruunua ja kulki avoimesti sitä kohti yli isänmaan raunioitten. Lubomirski olisi ottanut vastaan kruunun, jos aatelisten kädet olisivat panneet sen hänen päähänsä, mutta hänen pieni henkensä ei uskaltanut avoimesti ja selvästi sitä tavoitella. Radziwill oli niitä miehiä, jotka vastoinkäymiset alentavat konnien tasolle, mutta jotka menestys kohottaa puolijumaliksi, Lubomirski oli suuri vehkeilijä, joka oli aina valmis oman loukatun ylpeytensä vuoksi turmelemaan kaiken isänmaan pelastamista tarkoittavan työn, mutta ei osannut rakentaa mitään sijaan, ei edes uskaltanut kohottaa itseään korkealle. Radziwill kuoli syyllisempänä, Lubomirski vahingollisempana.
Mutta nyt, kun marsalkka astui kullassa, sametissa ja kalleuksissaan kuningasta vastaan, oli hänen ylpeytensä täydelleen tyydytetty. Hänpä ensimmäisenä ylimyksistä otti vastaan kuninkaan omassa maassa, hän ensimmäisenä ikäänkuin otti kuninkaan suojelukseensa, hänen oli johdettava hänet huojuvalle valtaistuimelle, häneltä odotti kuningas ja valtakunta kaikkea, häneen olivat kaikkien katseet suunnatut. Ja kun tämä oli sopusoinnussa hänen itserakkautensa kanssa, vieläpä kehoitti häntä osoittamaan uskollisuutta ja palvelevaisuutta, niin hän todella oli valmis uhrauksiin, vieläpä menemään yli rajojenkin kunnioituksen ja uskollisuuden osoittamisessa. Niinpä hän tultuaan puoliväliin ylös kukkulaa, jolla kuningas seisoi, tempasi hattunsa miekan kahvasta ja alkoi kumarrellen heiluttaa sitä niin, että se lakaisi lunta.
Kuningas ratsasti hieman alemmaksi ja aikoi laskeutua hevosen selästä. Sen huomattuaan herra marsalkka riensi omin korkea-arvoisin käsin pitelemään jalustinta, sieppasi viittansa hartioiltaan ja englantilaisen hovimiehen esimerkin mukaan heitti sen kuninkaan jalkojen alle.
Kuningas liikutettuna syleili häntä kuin veljeä.
Vähään aikaan ei kumpikaan heistä voinut puhua, mutta tuon kauniin kohtauksen nähtyään kohotti sotajoukko, aateli ja rahvas riemuhuudon, tuhansia hattuja lenteli ilmaan, kaikki musketit pamahtivat, kauempaa säestivät tätä tykkien jyrähdykset ja kaiku kiiri kauas vuoristoon.
— Herra marsalkka! — sanoi kuningas. — Teille saamme olla kiitolliset kuningasvallan uudelleenrakentamisesta!
— Teidän majesteettinne! — vastasi Lubomirski. — Omaisuuteni, elämäni, vereni, kaiken lasken teidän majesteettinne jalkain juureen!
— Vivat! Vivat Joannes Casimirus rex! — kaikuivat huudot.
— Eläköön kuningas, isämme! — huusivat vuoristolaiset.
Kuninkaan seurue ympäröi marsalkan, mutta tämä ei väistynyt kuninkaan viereltä. Ensimmäiset tervehdykset vaihdettuaan kuningas uudelleen nousi ratsun selkään, mutta marsalkka rajattomassa kunnioituksessaan majesteettia kohtaan tarttui hänen hevosensa suitsiin ja astuen itse jalan johdatti kuninkaan läpi sotilasrivien huutojen kaikuessa kullattujen vaunujen luo, joiden eteen oli valjastettu kahdeksan hevosta. Kuningas istuutui vaunuihin paavin lähettilään kanssa.