— Vivat! Vivat! Vivat! — kaikui yhtämittaa kaikkialla.
Särjettyjen lasien kilinä sekaantui huutoihin. Vain piispat eivät seuranneet marsalkan esimerkkiä.
Paavin lähettiläs, jolle koko tuo tapa särkeä lasi päätänsä vastaan oli tuntematon, kumartui vieressään istuvan Posenin piispan puoleen ja sanoi:
— Herra Jumala, minä hämmästyn… Rahastonne ovat tyhjät, ja tuon yhden ainoan pikarin hinnalla olisi voinut muodostaa kaksi kelpo rykmenttiä sotaväkeä!
— Niin on meillä aina! — vastasi päätään nyökyttäen piispa. — Kun innostutaan, niin ei ole määrää missään.
Mutta innostus yhä nousi. Aterian lopussa valaisi kirkas loimo linnan ikkunoita.
— Mitä tämä on? — kysyi kuningas.
— Teidän majesteettinne, pyydän katsomaan näytelmää! — sanoi marsalkka.
Ja hiukan horjahdellen hän vei kuninkaan ikkunan luo. Piha oli valoisa kuin päivällä. Kymmenet palavat tervatynnyrit heittivät kellertävää valoa pihan kivitykselle, josta lumi oli puhdistettu pois ja joka oli peitetty havuneulasilla. Siellä täällä paloi astioissa väkiviinaa, josta nousi sinisiä liekkejä.
Näytelmä alkoi. Ensin ritarit hakkasivat turkkilaisilta päitä, sitten ajettiin koirien kanssa karhua, sitten jättiläiskokoinen vuoristolainen heitteli ilmaan myllynkiveä ja otti sen taas ilmasta kiinni. Vasta keskiyön aikaan nämä huvit loppuivat.