Näin juhli herra kruununmarsalkka, vaikka ruotsalaiset vielä olivat maassa.
SEITSEMÄS LUKU.
Keskellä pitoja ja yhä uusien arvohenkilöitten, aatelisten ja ritarien saapumista hyvä kuningas ei kuitenkaan unhottanut uskollista palvelijaansa, joka vuorensolassa niin miehuullisesti oli asettanut rintansa alttiiksi ruotsalaisten miekoille. Lubomliin tulonsa jälkeisenä päivänä kuningas kävi katsomassa haavoittunutta Andrzejta ja tapasi hänet tajussaan ja iloisena, vaikka kalmankalpeana. Onnellinen sattuma oli tehnyt, että nuori mies ei ollut saanut mitään vaarallisia haavoja, vain verta oli hän menettänyt paljon.
Nähdessään kuninkaan Kmicic nousi vuoteessaan istumaan eikä kuninkaan kehoituksista huolimatta tahtonut käydä pitkälleen.
— Teidän majesteettinne! — sanoi hän. — Parin päivän kuluttua jo nousen hevosen selkään ja lähden teidän majesteettinne luvalla mukaanne, koska itse tunnen, että tämä ei ole mitään.
— Kyllä teidän kuitenkin on täytynyt saada aikamoisia naarmuja! — sanoi kuningas. — Onhan tuo ennenkuulumatonta, että hyökkää yksin niin monia vastaan.
— Semmoista on minulle sattunut ennenkin, ja mielipiteeni on, että pahimmissa tapauksissa on sapelissa ja omassa päättäväisyydessä paras turva… Oh, teidän majesteettinne, minun nahassani on niin paljon haavoja, että ne eivät mahtuisi härän vuotaan. Semmoinen on minun kohtaloni!
— Älkää syyttäkö kohtaloa, sillä nähtävästi on tapanne syöksyä aina suin päin sinne, missä voi saada haavoja ja menettää henkensä. Joko te kauankin olette noudattanut tuommoista tapaa? Missä olette ennen toiminut?
Kevyt puna nousi Kmicicin poskille.
— Teidän majesteettinne! Ahdistelin Chowańskia silloin, kun kaikki istuivat ristissä käsin. Minun päästäni määrättiin palkintokin.