— Kuulkaahan! — sanoi kuningas äkkiä. — Te sanoitte minulle kummallisen asian tuolla vuorensolassa, mutta luulin teidän hourailevan. Nyt sanotte taas ahdistelleenne Chowańskia. Kuka te olette? Ettekö todellakaan ole Babinicz? Tiedämme kyllä, kuka ahdisti Chowańskia.
Syntyi hetken kestävä äänettömyys. Sitten nuori ritari kohotti nääntyneet kasvonsa ja sanoi:
— Niin on, teidän majesteettinne! En houraillut, vaan puhuin totta…
Minä olen Andrzej Kmicic.
Hän sulki silmänsä ja tuli vielä kalpeammaksi, mutta kun kuningas oli vaiti, jatkoi hän:
— Minä olen tuo konna, jonka sekä Jumala että ihmiset ovat tuominneet murhista ja omavaltaisuudesta, minä palvelin Radziwillia ja yhdessä hänen kanssaan petin teidät, majesteetti, ja isänmaan, mutta nyt, kun miekkojen puhkomana ja hevosten tallomana en voi nousta vuoteesta, lyön rintaani ja sanon; »Mea culpa! Mea culpa!» ja turvaudun teidän isälliseen lempeyteenne. Antakaa minulle anteeksi, teidän majesteettinne, sillä itse olen jo kauan sitten kironnut tekoni ja palannut tuolta rikolliselta tieltäni!
Kyynelet alkoivat vuotaa nuoren soturin, silmistä, ja vapisevin käsinhän alkoi tavoitella kuninkaan kättä.
Jan Kasimir ei vetänyt kättään pois, mutta tuli synkän näköiseksi ja sanoi:
— Ken tässä maassa on hallitsijana, sen täytyy olla valmis loppumattomasti antamaan anteeksi, ja senvuoksi olemme valmiit unohtamaan teidänkin rikoksenne, etenkin kun olette uskollisesti palvellut meitä Jasna Górassa ja matkalla ja pannut henkenne alttiiksi.
— Siis antakaa anteeksi, teidän majesteettinne!.. Lopettakaa kärsimykseni!
— Yhtä vain emme voi unhottaa, nimittäin että olette tahrannut tämän kansan kunniaa nostamalla kätenne siihen saakka loukkaamattomana pidettyä majesteetin persoonaa vastaan, kun tarjouduitte ruhtinas Boguslawille ottamaan kiinni meidät ja elävänä tahi kuolleena antamaan ruotsalaisten käsiin!