Kmicic, vaikka hetkinen sitten oli itse sanonut, että ei voi nousta vuoteestaan, hyppäsi ylös, tempasi seinältä ristiinnaulitun kuvan ja posket hehkuvina sekä silmät säihkyvinä puhui kiivaasti hengittäen:
— Isäni ja äitini sielun autuuden kautta ja Kristuksen haavojen nimessä vannon, että se ei ole totta! Rangaiskoon Jumala minua kuolemalla ja ikuisella tulella, jos tuollaista syntiä koskaan olen ajatellut!… Teidän majesteettinne! Jos ette usko minua, niin repäisen auki nämä siteet ja annan vuotaa sen veren, minkä ruotsalaiset vielä ovat minuun jättäneet. En koskaan ole luvannut tehdä semmoista tekoa enkä mistään maailman aarteista olisi semmoiseen suostunut… Amen! Tämän ristin kautta amen, amen!
Hänen koko ruumiinsa värisi kiihtymyksestä ja kuumeesta
— Valehteliko siis ruhtinas? — kysyi kuningas hämmästyen. —
Minkätähden? Mitä varten?
— Niin, teidän majesteettinne, hän valehteli! Se oli hänen pirullinen kostonsa minulle siitä, mitä hänelle tein.
— Mitä te sitten; hänelle teitte?
— Sieppasin hänet keskeltä hänen hoviaan, keskeltä koko hänen sotajoukkoaan ja tahdoin hänet sidottuna paiskata teidän majesteettinne jalkoihin.
Kuningas pani kätensä otsalleen.
— Ihmeellistä! — sanoi hän. — Uskon teitä, mutta en ymmärrä. Kuinka? Palvelitte Januszta ja otitte kiinni Boguslawin, joka oli vähemmän syyllinen, ja tahdoitte tuoda hänet sidottuna luoksemme?
Kmicic aikoi vastata, mutta kuningas näki hänen kalpeutensa ja väsymyksensä ja sanoi: