— Levätkää ja kertokaa sitten myöhemmin kaikki alusta alkaen. Uskomme teitä. Tässä on kätemme!
Kmicic painoi kuninkaan käden huulilleen ja oli jonkin aikaa ääneti, sillä hän oli aivan voimaton, ja katsoi vain kuninkaan lempeihin kasvoihin. Viimein hän kokosi voimansa ja alkoi puhua:
— Kerron kaikki alusta. Kävin sotaa Chowańskia vastaan, mutta olin omillekin hankala. Osaksi minun oli pakko tehdä ihmisille pahaa ja ottaa, mitä tarvitsin, osaksi tein sitä mielivaltaisuudessani, toimintahalun ajamana… Tovereinani oli miehiä, jotka olivat hyvää sukua, mutta samanlaisia kuin minä… Siellä täällä löimme jonkun kuoliaaksi tahi teimme muita tihutöitä… Meistä alkoivat kiertää pahat huhut. Missä ei vihollinen vielä ollut vallassa, siellä meidät haastettiin oikeuden eteen. Emme siitä välittäneet. Tuomio toisensa jälkeen langetettiin, mutta en ollut niistä millänikään, vieläpä paholainen kuiskutteli korvaani, että minun pitäisi olla etevämpi kuin herra Laszcz, joka antoi sisustaa viittansa tuomioilla, mutta on kuitenkin suuressa kunniassa.
— Koska katui ja kuoli hurskaana, — huomautti kuningas.
Hiukan levättyään Kmicic jatkoi:
— Siihen aikaan eversti Billewicz — Billewiczit ovat huomattu suku Samogitiassa-siirtyi parempaan maailmaan ja jätti minulle perinnöksi kylänsä ja tyttärensä. Välitin vähät kylästä, sillä alituisissa taisteluissa olin saanut viholliselta paljon saalista. Minulla on sitä vieläkin Częstochowossa tallella niin paljon, että voisin ostaa vaikka kaksi kylää, eikä minun tarvitse keneltäkään pyytää leipää… Kuitenkin menin, kun asiani sitä muutenkin vaativat, talvehtimaan Laudan seudulle. Siellä tuo köyhä tyttö tuli sydämelleni niin rakkaaksi, että unhotin koko maailman. Hän oli niin puhdas ja rehellinen, että häpesin hänen edessään entisiä tekojani. Tyttö alkoi kehoittaa minua luopumaan entisestä elämäntavastani, korvaamaan tekemäni vääryydet ja aloittamaan kunnollisen elämän.
— Ja noudatitte hänen neuvoaan?
— Mitä vielä! Halua oli kyllä, Jumala nähköön… Mutta vanhat synnit vetivät puoleensa. Upitassa saivat sotamieheni jostakin syystä selkäänsä, ja minä sen johdosta poltin kaupungin poroksi…
— Herra Jumala! Sehän on kuolemanrangaistuksen alainen teko! — sanoi kuningas.
— Ei se vielä mitään, teidän majesteettinne! Sitten Laudan aateli tappoi toverini, jotka olivat kelpo sotureita, joskin väkivallan tekijöitä. En voinut olla kostamatta ja samana yönä hyökkäsin Butrymin aateliskylän kimppuun ja rankaisin tulella ja miekalla… Mutta minut voitettiin ja minun täytyi piillä. Tyttö ei tahtonut nähdäkään minua, mutta minun sydämeni oli häneen niin kiintynyt, että olin valmis vaikka lyömään pääni seinään. Koska en voinut elää ilman häntä, kokosin uuden joukon ja ryöstin hänet asevoimin valtaani.