— Kun ymmärsin, että Kmiciciä ei kukaan ottaisi vastaan eikä uskoisi, otin nimekseni Babinicz ja matkattuani läpi valtakunnan saavuin Częstochowoon. Todistakoon priori Kordecki, minkä verran olen siellä ollut hyödyksi. Yöt päivät ajattelin vain sitä, miten korvaisin isänmaalle tekemäni vahingot, vuodattaisin vereni sen hyväksi ja poistaisin tahran nimestäni. Loput te, teidän majesteettinne, tiedätte. Ja jos isällinen sydämenne on siihen taipuva, jos uusi palvelukseni on ollut suurempi kuin rikokseni tahi edes niiden veroinen, niin ottakaa minut lempeästi vastaan, sillä kaikki ovat minut jättäneet eikä kukaan muu minua lohduta… Te, teidän majesteettinne, yksin näette murheeni ja kyyneleni! Minä olen konna, minä olen petturi ja valapatto, mutta minä rakastan tätä isänmaata ja teidän majesteettianne… ja Jumala näkee, että tahdon palvella teitä molempia!
Aridrzej alkoi nyyhkyttää, mutta kuningas suuteli hänen otsaansa ja lohdutti häntä:
— Olet minulle rakas kuin oma poika!… Mitä sinä puhuit? Olet rikkonut ymmärtämättömyydestä, mutta vähänkö on niitä, jotka ovat rikkoneet tietäen mitä tekivät? Sydämestäni annan sinulle anteeksi kaikki, sillä olet jo sovittanut rikoksesi. Rauhoitu! Moni olisi iloinen, jos hänellä olisi semmoiset ansiot kuin sinulla. Kautta Jumalan! Minä annan anteeksi ja isänmaa myös, vieläpä olemme sinulle velkaa! Lakkaa itkemästä!
— Jumala suokoon teidän majesteetillenne kaikkea hyvää tuon myötätunnon tähden! — sanoi Kmicic hymyillen läpi kyynelten. — Kunhan voimani palaavat, niin käyn taas ruotsalaisten kimppuun, joka ei vain ole ansio taivaassa, vaan parantaa maallistakin mainettani.
— Olkaa hyvässä toivossa älkääkä huolehtiko maineesta. Kun tulevat rauhallisemmat ajat, niin minä itse kuulutan ansionne, jotka jo nyt ovat suuret ja varmasti vielä lisääntyvät. Valtiopäivillä otamme ne puheeksi ja niin voinemme palauttaa kunnianne.
— Se ei kuitenkaan minua niin paljon huoleta kuin toinen asia, nimittäin morsiameni kohtalo. Oleńka on hänen nimensä, teidän majesteettinne! Oi, miten pitkään aikaan en ole nähnyt häntä! Miten paljon olenkaan kärsinyt erilläni hänestä ja hänen tähtensä! Vaikka olen toisinaan tahtonut reväistä hänet irti sydämestäni ja taistellut rakkauttani vastaan, niin en kuitenkaan ole voinut päästä siinä voitolle!
Jan Kasimir hymyili iloisesti ja hyväntahtoisesti:
— Mitä minä voin teille neuvoa tässä asiassa?
— Kuka minua neuvoisi, jos ei teidän majesteettinne! Tuo tyttö on innokas kuningasmielinen eikä ikinä anna minulle anteeksi toimintaani Kiejdanyssa, jos ei teidän majesteettinne itse todista puolestani, että olen muuttunut ja tullut teidän majesteettinne palvelukseen omasta tahdostani enkä pakosta tahi etuja tavoitellen.
— Jos siitä on kysymys, niin minä annan todistuksen, ja jos hän on niin kuningasmielinen kuin sanotte, niin todistuksen täytyy tepsiä. Kunhan vain tyttö olisi vapaa eikä häntä olisi kohdannut mikään onnettomuus, jommoinen sodan aikana helposti voi sattua…