— Kertokaa pian, miten asiat oli. Meille on kerrottu ruhtinas
Boguslawin vain pakosta seuranneen serkkuaan.
— Hänenkö? Hän on pahempi kuin Janusz! Ja kenen päässä syntyikään ensiksi petossuunnitelma? Eikö juuri hän viekoitellut hetmania viittailemalla tälle kruunusta? Ruhtinas Janusz edes teeskenteli toimivansa pro bono publico, mutta Boguslaw, pitäen minua oikein suurlurjuksena, avasi minulle koko sydämensä. Kamalaa on toistaa, mitä hän minulle puhui… »Teidän valtionne», puhui hän, »viepi piru, me taas emme pistä sormiamme väliin, vaan vielä työnnämme menemään, että saisimme mahdollisimman paljon etua. Liettuan täytyy jäädä meille, ja serkkuni Janusz-ruhtinaan jälkeen siirtyy suuriruhtinaan kruunu minulle, kun menen naimisiin hänen tyttärensä kanssa.»
Kuningas peitti käsin kasvonsa.
— Oi! — sanoi hän. — Radziwillit, Radziejowski, Opalinski… Täytyihän käydä niinkuin kävi!… Kruunu heidän piti saada vaikkapa repimällä, erilleen, minkä Jumala on yhdistänyt!
— Minäkin kauhistuin. Valelin vettä päähäni, että en menettäisi järkeäni. Mutta sydämeni muuttui yhdessä hetkessä aivan kuin salama olisi siihen käynyt… Kirosin omaa toimintaani. En tietänyt, mitä minun oli tehtävä. Boguslawiako vai itseäni iskisin tikarilla? En tahtonut enää palvella Radziwilleja, tahdoin kostaa. Äkkiä Jumala lähetti päähäni ajatuksen: menin muutaman miehen kanssa ruhtinas Boguslawin asunnolle, houkuttelin hänet kaupungin ulkopuolelle, vangitsin hänet ja tahdoin viedä liittoutuneille saadakseni hänen päänsä hinnasta palvella heitä ja teidän majesteettianne.
— Annan teille kaikki anteeksi! — huudahti kuningas. — Teidät petettiin, mutta hyvin te olette heille maksanut! Vain Kmicic saattoi ryhtyä tuommoiseen, ei kukaan muu! Annan teille sydämestäni kaikki anteeksi, mutta kertokaa pian, minä menehdyn uteliaisuudesta! Karkasiko hän?
— Ensimmäisessä pysähdyspaikassa hän tempasi pistolin vyöstäni ja ampui päin naamaa… Tämä arpi tässä!… Mieheni hän voitti yksinään ja livisti tiehensä. Hän on kuuluisa ritari, ei käy kieltäminen, mutta kyllä me vielä tapaamme, vaikka se olisi viimeinen hetkeni!
— Ja kostaakseen teille hän kirjoitti tuon kirjeen?
— Tietysti. Haavani arpeutui, mutta sielu oli sitä sairaampi… Wolodyjowskin ja liittoutuneitten luo en voinut mennä, sillä laudalaiset olisivat heti hakanneet minut kappaleiksi… Kuitenkin minä tietäen hetmanin aikovan hyökätä heidän kimppuunsa varoitin heitä ja kehoitin pysyttelemään yhdessä. Se oli minun ensimmäinen hyvä tekoni. Jumala heitä auttakoon ja rangaiskoon Radziwillia!
— Ehkäpä se jo on tapahtunut, ja jos ei, niin se varmasti tapahtuu, — sanoi kuningas — Entä mitä sitten teitte?