— Ei, herra eversti, — vastasi Soroka. Kmicic näpäytti sormiaan.
— Ah, se on suuri onnettomuus. Saat mennä, Soroka. Noitten kirjeitten kadottamisesta sietäisi teidät hirttää. Saat mennä. Kiemlicz, onko sinulla jotakin, mihin voisi kirjoittaa?
— Ehkäpä löytyy, — vastasi ukko.
— Vaikkapa pari arkkia paperia ja kynä. Ukko puikahti ruokasäiliöön, joka nähtävästi oli kaikenlaatuisten tavarain säilytyspaikkana, ja viipyi siellä kauan. Kmicic sillä välin käveli huoneessa ja puhui itsekseen.
— Olivatpa kirjeet tallella tahi ei, — ajatteli hän, — niin hetmani ei
tiedä niiden katoamisesta ja pelkää, että minä ne saatan julkisuuteen.
Hän on vallassani… Viekkaus viekkautta vastaan! Uhkaan lähettää ne
Vitebskin vojevodalle. Niin juuri! Ehkäpä Jumala suo hänen pelästyä.
Hänen ajattelunsa keskeytti ukko Kiemlicz, joka astui sisälle ja sanoi:
— On kolme arkkia paperia, mutta ei ole kynää eikä mustetta.
— Eikö ole kyniä? Vähänkö täällä on lintuja metsässä? Voi ampua pyssyllä.
— Vajan oven päälle on naulittu haukka.
— Tuo siipi siitä, pian!