Kiemlicz riensi, sillä Kmicicin ääni ilmaisi kärsimättömyyttä ja jonkinmoista kiihtymystä. Hetken kuluttua hän palasi haukan siipi kädessä. Kmicic sieppasi sen, nykäisi irti sulan ja alkoi teroittaa sitä tikarillaan.
— Mene! — sanoi hän. — On helpompi lyödä mieheltä pää poikki kuin teroittaa kynä. Mutta nyt tarvitaan mustetta.
Hän kääri ylös hihaa, pisti haavan käteensä ja kostutti kynän veressä.
— Mene tiehesi, Kiemlicz, — sanoi hän, — ja anna minun olla yksin.
Ukko poistui huoneesta ja Andrzej ryhtyi heti kirjoittamaan:
»Eroan teidän ylhäisyytenne palveluksesta, sillä pettureita ja luopioita en tahdo enää palvella. Että olen vannonut ristiinnaulitun kuvan kautta pysyväni teidän ylhäisyydellenne uskollisena, sen minulle Jumala anteeksi antakoon, — vaikka menettäisin sieluni autuuden, niin mieluummin palan ikuisessa tulessa erehdykseni takia kuin avoimesti ja tietoisesti petän isänmaani ja hallitsijani. Teidän ylhäisyytenne on käyttänyt minua sokeana välikappaleena, miekkana vuodattamaan veljien verta. Haastan teidän ylhäisyytenne Jumalan tuomioistuimen eteen. Hän tuomitkoon, kenen puolella oli petos, kenen puolella puhtaat tarkoitusperät. Jos me joskus kohtaamme toisemme, niin silloin, vaikka Te olettekin mahtava ja voitte purra kuoliaaksi ei vain yksityisen ihmisen, vaan koko valtakunnan, kun taas minulla on vain miekka kädessä, minä muistan, mitä olen kokenut, ja ahdistan teidän ylhäisyyttänne, mikäli minun murheeni ja kärsimäni loukkaus minulle voimia lisäävät. Tehän tiedätte, että olen niitä, jotka voivat myös ilman hovirykmenttejä, linnoja ja tykkejä tuottaa vahinkoa. Niin kauan kuin voin, kostan teille, ettekä te voi hetkeäkään olla turvassa. Se on yhtä varmaa kuin että kirjoitan tätä omalla verelläni. Minulla on hallussani teidän ylhäisyytenne kirjeet, jotka voivat teidät saattaa huonoon valoon ei vain Puolan kuninkaan, vaan myös ruotsalaisten silmissä, sillä ne todistavat selvästi maankavalluksen kuin myös sen, että olette valmis luopumaan ruotsalaisista heti, kun heille käy huonosti. Vaikka olisitte kahta vertaa mahtavampi, niin tuhonne on minun vallassani, sillä allekirjoituksiin ja sinetteihin täytyy jokaisen uskoa. Ilmoitan teidän ylhäisyydellenne seuraavaa: jos hiuskarvaakaan vahingoitetaan minulle rakkaitten, Kiejdanyyn jääneitten henkilöiden päästä, niin lähetän nuo kirjeet ja asiakirjat herra Sapiehalle ja painatan niistä jäljennökset levittääkseni niitä ympäri maan. Teidän ylhäisyytenne saa valita: joko sodan päätyttyä, kun rauha on palautettu valtakuntaan, annatte minulle Billewiczit ja minä annan teidän ylhäisyydellenne kirjeet, tahi, jos saan kuulla huonon sanoman, heti Sapieha näyttää nuo kirjeet Pontukselle. Teidän ylhäisyytenne haluaa kruunua, mutta minä en tiedä, onko teillä mihin sen panisitte, kun päänne putoaa joko puolalaisen tahi ruotsalaisen kirveen iskusta. Sulkisin teidän ylhäisyytenne Jumalan huomaan, jollei olisi niin, että itse pidätte pirun apua tärkeämpänä kuin Jumalan. — Kmicic.»
»P.S. Liittoutuneita ei teidän ylhäisyytenne onnistu myrkyttämään, sillä on niitä, jotka siirtyessään perkeleen palveluksesta Jumalan palvelijoiksi varoittavat heitä juomasta olutta Orelissa ja Zabludowossa.»
Kmicic nousi ja alkoi astella huoneessa. Hänen kasvonsa hehkuivat, sillä hänen oma kirjeensä poltti häntä kuin tuli. Tuo kirje oli kuin sodanjulistus Radziwilleille, mutta Kmicic tunsi itsensä harvinaisen voimakkaaksi ja oli valmis vaikkapa sillä hetkellä katsomaan silmästä silmään mahtavaa sukua, joka sai koko maan vapisemaan. Hän, tavallinen aatelismies, tavallinen ritari, hän, lain vainoama kulkuri, hän, joka ei mistään voinut odottaa apua, näki nyt kuin profeetan katsein ruhtinas Januksen ja Boguslawin turman ja oman voittonsa. Kuinka hän käy sotaa, mistä löytää puoluelaisia, millä tavoin voittaa — sitä hän ei tietänyt eikä edes ajatellut. Hän vain uskoi lujasti, että tekee velvollisuutensa, että oikeus ja siis Jumalakin on hänen puolellaan. Hänen mielensä kävi keveämmäksi, aivan kuin uusia maita avautui hänen eteensä. Oli vain noustava ratsun selkään ja lähdettävä liikkeelle saavuttaakseen kunniaa, mainetta ja Oleńkan.
— Ei hiuskarvaakaan putoa hänen päästään, — toisteli hän itsekseen jonkinmoisen kuumeisen riemun vallassa, — kirjeet suojelevat häntä. Hetmani vaalii häntä kuin silmäteräänsä… niinkuin minä itse! Siitä olen pitänyt huolen! Olen vain mitätön mato, mutta pistoani pelätään.
Äkkiä hänen mieleensä nousi ajatus: