— Jospa kirjoittaisin Oleńkallekin? Lähetti, joka vie kirjeen hetmanille, voi pistää hänellekin salaa kirjelipun. Miksi en ilmoittaisi hänelle katkaisseeni välini Radziwillien kanssa ja meneväni etsimään muualta palvelusta?
Hän pisti taas käteensä, kostutti kynän veressä ja alkoi kirjoittaa: »Oleńka, en ole enää Radziwillien mies, sillä olen vihdoin huomannut…» Mutta samassa hän keskeytti, mietti hetkisen ja sanoi itsekseen:
— Puhukoot nyt tekoni eivätkä sanani. En kirjoita.
Hän repi arkin. Sen sijaan hän kirjoitti kolmannelle arkille lyhyen, näin kuuluvan kirjeen Wolodyjowskille:
»Herra eversti! Allekirjoittanut, ystävä, varoittaa teitä ja muita johtajianne olemaan valppaina. Hetmani on kirjoittanut ruhtinas Boguslawille ja herra Harasimowiczille, että nämä myrkyttäisivät teidät tahi surmauttaisivat yöpyessänne. Harasimowicz on poissa, sillä hän on mennyt ruhtinas Boguslawin kanssa Preussiin, mutta tuollaisia määräyksiä on voitu antaa muillekin taloudenhoitajille. Älkää siis ottako heiltä mitään vastaan älkääkä öisin nukkuko ilman vartioita. Tiedän myös varmasti, että hetmani hyökkää pian kimppuunne. Hän odottaa vain puolentoista tuhannen miehen suuruista apujoukkoa kenraali de la Gardielta. Pitäkää varanne, ettei hän teitä yllätä ja lyö yksitellen. Parasta olisi pyytää Vitebskin vojevodaa saapumaan pikimmiten ja ryhtymään itse johtamaan kaikkia. Tämä on hyvää tarkoittavan neuvo, uskokaa häntä! Mutta siihen saakka pysytelkää yhdessä, älkööt joukkoryhmät leiriytykö kauas toisistaan. Hetmanilla on vähän ratsuväkeä, vain pieni joukko rakuunoita ja Kmicicin miehet, epäluotettavia nekin. Kmicic itse on poissa, hetmani on keksinyt hänelle jonkin muun tehtävän, koska luultavasti ei luota häneen. Hän ei ole sellainen petturi kuin kerrotaan, ainoastaan harhaan johdettu mies. Jumalan haltuun. — Babinicz.»
Andrzej ei tahtonut panna kirjeen alle omaa nimeään, koska arveli sen herättävän epäluottamusta. Babinicz oli Orszan läheisyydessä oleva kylä, joka vanhoista ajoista asti oli Kmicicien omaisuutta.
Nyt, kun Oleńka kaiken todennäköisyyden mukaan oli turvattu ruhtinaan kostolta ja liittoutuneet äkilliseltä rynnäköltä, kysyi Andrzej itseltään, mitä hän nyt tekisi.
Hän oli katkaissut välinsä petturien kanssa, polttanut laivansa, tahtoi nyt palvella isänmaata, uhrata sille voimansa, terveytensä, elämänsä, — mutta miten se oli tehtävä? Miten oli alettava, mihin ryhdyttävä?
Ja taas hänen mieleensä nousi:
— Mennä liittoutuneitten luo.