Lubomlista kuningas lähti Lembergiin mukanaan kruununmarsalkka ja joukko piispoja, ylhäisiä virkamiehiä ja senaattoreja. Ja niinkuin suuri joki verratessaan läpi maan vetää itseensä kaikki pienemmät vedet, niin kuninkaankin joukkoon alati tuli lisäväkeä. Paaneja ja asestettua aatelia ja sotamiehiä yhtyi siihen joko yksitellen tahi suurempina joukkoina, ja lisäksi suuret määrät aseellisia talonpoikia, jotka olivat erittäin kiihtyneitä ruotsalaisia vastaan.
Liike laajeni yleiseksi, ja sitä ryhdyttiin sotilaallisesti järjestämään. Julkaistiin ankaria universaaleja. Ritarikunnan marsalkka Konstantin Lubomirski ja kastellaani Jan Wielopolski kehoittivat Krakovan piirin aatelia kiireesti nousemaan sotaan. Ilmoitettiin, mihin oli saavuttava, ja poisjääviä uhkasi rangaistus. Kuninkaan universaali täydensi noita julistuksia ja sai hitaimmatkin liikkeelle.
Mutta rangaistusten uhka oli tarpeeton, sillä tavaton innostus oli vallannut kaikki kansankerrokset. Vanhat ja nuoret nousivat hevosen selkään. Naiset antoivat kalleutensa, ja jotkut lähtivät itsekin taisteluun.
Pajoissa mustalaiset vasaroivat yötä päivää takoen tavallisista työkaluista aseita. Kylät ja kaupungit tyhjenivät, sillä kaikki miehet lähtivät sotaan. Vuoristosta virtasi yhtä mittaa puolivillejä miehiä joukkoon. Kuninkaan sotavoima vahvistui joka hetki.
Häntä vastaan tulivat papit risteineen ja lippuineen ja juutalaisten seurakuntain esimiehet rabbiinien kera. Hänen retkensä oli kuin yhtämittaista voittokulkua. Kaikilta tahoilta saapui suotuisia sanomia.
Ei vain niissä, osissa maata, joita vihollinen ei ollut vallannut, tartuttu aseihin. Kaikkialla, kaukaisimmissakin seuduissa, nosti kauhea kostosota päätään. Kuta syvemmälle kansa aikaisemmin oli vajonnut, sitä korkeammalle se nyt nosti päätään valmiina verellään sovittamaan entisyytensä.
Yhä enemmän levisi huhu, että aateli ja sotajoukko olivat tehneet voimakkaan liiton. Sen etunenässä olivat: vanha suurhetmani Rewera Potocki ja hetmani Lanckoronski, Kievin kastellaani Stefan Czamiecki, Vitebskin vojevoda Sapieha ja liettualainen ruhtinas Michal Radziwill, mahtava herra, joka koetti poistaa sen häpeän, minkä ruhtinas Janusz oli suvulle tuottanut, sekä vojevoda Krzysztof Tyszkiewicz ja monet muut ylhäiset henkilöt.
Kirjeitä vaihdettiin joka päivä noiden herrain ja herra kruununmarsalkan kesken, sillä tämä ei tahtonut, että niin huomattava liitto tehtäisiin ilman häntä. Huhut varmistuivat yhä, ja vihdoin saajiin varma tieto, että hetmanit ja niiden mukana sotajoukko olivat luopuneet ruotsalaisista ja että kuninkaan ja isänmaan puolustukseksi oli syntynyt Tyszowiecin konfederatsioni.
Joulukuun 25 päivänä oli Vitebskin vojevoda Sapieha jo niin varma Tykocinin valtaamisesta, että hän itse lähti Tyszowieciin jättäen piirityksen johdon Oskierkan huoleksi. Lopullisen väkirynnäkön hän käski lykkäämään siihen asti, kunnes hän itse palaisi, mikä oli pian tapahtuva. Koottuaan ympärilleen huomattavimmat upseerinsa hän sanoi:
— Korviini on tullut huhuja, että upseerit aikovat linnoituksen antauduttua hakata sapeleillaan kuoliaaksi Vilnon vojevodan. Sen varalta, että linnoitus, niinkuin mahdollista on, antautuisi poissa ollessani, kiellän teitä ankarasti saattamasta ruhtinaan henkeä vaaraan. Olen tosin saanut sangen korkeassa asemassa olevilta henkilöiltä kirjeitä, joissa kehoitetaan olemaan säästämättä hänen henkeään. Mutta minä en tahdo noudattaa noita määräyksiä, mikä ei tapahdu säälistä, sillä semmoista ei petturi ansaitse, vaan siksi, että hänen henkensä ei ole minun vallassani ja aion antaa hänet valtiopäiväin tuomittavaksi, jotta jälkeen tulevaisilla olisi esimerkki siitä, että ei ylhäinen syntyperä eikä rikkaus voi auttaa petturia välttämään oikeata rangaistusta.