Tähän suuntaan Sapieha puhui vielä pitkälti, sillä niin kelpo mies kuin hän olikin, niin hänellä oli se heikkous, että luuli olevansa puhuja, ja hän nautti oman äänensä kaiusta.
— Siinä tapauksessa minun pitänee pistää oikea käteni kylmään veteen, — sanoi Zagloba, sillä kovin se kutiaa… Sanon vain sen, että jos Radziwill saisi minut kynsiinsä, niin ei hän odottaisi auringonlaskua minun kaulani katkaisemiseksi. Hän tietää varsin hyvin, kenen ansiota se on, että hänen sotajoukkonsa jätti hänet, ja kuka teki lopun hänen ja ruotsalaisten hyvistä väleistä. Siksipä en ymmärrä, miksi meidän olisi oltava armahtavaisempia häntä kohtaan kuin hän olisi minua kohtaan.
— Koska te ette ole ylipäällikkö, ja teidän senvuoksi on toteltava! — vastasi Sapieha arvokkaasti.
— Että minun on toteltava, se on totta, mutta hyvä olisi toisinaan myös kuulla Zaglobaa… Uskallan sanoa, että jos Radziwill olisi ottanut kuullakseen minua, kun kehoitin häntä puolustamaan isänmaata, niin hän ei nyt olisi Tykocinissa, vaan sotatanterella kaikkien liettualaisten joukkojen ylipäällikkönä.
— Onko sitten mielestänne komentosauva huonoissa käsissä?
— Semmoista ei minun sovi väittää, koska itse olen sen pannut noihin käsiin. Armollinen kuninkaamme Johannes Casimirus ei voi muuta kuin vahvistaa vaalini.
Vojevoda naurahti, sillä hän piti Zaglobasta ja tämän sutkauksista.
— Hyvä veli! — sanoi hän. — Te veitte Radziwillilta hänen voimansa, te teitte minusta hetmanin… ja kaikki on teidän ansiotanne. Sallikaa minun nyt rauhassa mennä Tyszowieciin, että Sapiehakin voisi jollakin tavoin palvella isänmaata!
Zagloba pani kädet puuskaan ja vaipui hetkeksi miettimään. Sitten hän loi silmäyksen vojevodaan, nyökäytti päätään ja sanoi arvokkaasti:
— Menkää rauhassa!