— Olen hyvin kiitollinen luvasta! — sanoi Sapieha nauraen.
Toisetkin upseerit alkoivat nauraa, mutta Sapieha ryhtyi todella tekemään lähtöä, sillä ajopelit olivat jo ikkunan edessä. Hän sanoi jäähyväiset jokaiselle ja antoi heille ohjeita, mitä heidän oli tehtävä hänen poissa ollessaan. Lähestyen Wolodyjowskia hän sanoi:
— Jos linnoitus antautuu, vastaatte te minulle ruhtinaan hengestä!
— Käskynne mukaan! Ei hiuskarvaakaan putoa hänen päästään! — vastasi pieni ritari.
YHDEKSÄS LUKU.
Linnassa istui suuri petturi muutama päivä tämän jälkeen katsellen lumen peittämää maata ja kuunnellen tuulen vinkunaa.
Hänen elämänsä lamppu oli hiljalleen palamassa loppuun. Päivällä hän oli vielä ollut liikkeellä ja katsellut valleilta Sapiehan joukkojen telttoja ja puukojuja, mutta pari tuntia sen jälkeen hän oli sairastunut niin, että hänet oli pitänyt viedä sisälle.
Kiejdanyn ajoista, jolloin hän tavoitteli kruunua, hän oli tavattomasti muuttunut. Hänen hiuksensa olivat harmaantuneet, silmien ympärille oli ilmestynyt punertavia ryppyjä, kasvot olivat kuihtuneet ja elottomat.
Vaikka hänen elämänsä saattoi jo laskea tunneissa, niin hän sittenkin oli elänyt liian kauan, sillä hän oli menettänyt uskon itseensä ja onnentähteensä, oli nähnyt toiveittensa ja suunnitelmiensa raukenemisen ja oman lankeemuksensa, ja kun hän katsoi sitä kuilua, mihin hän oli syöksynyt, niin hän ei tahtonut uskoa itseään. Kaikki olivat hänet pettäneet: onni, laskelmat, liittolaiset. Hän, jolle ei riittänyt se, että oli Puolan mahtavin herra, Rooman valtakunnan ruhtinas, suurhetmani ja Vilnon vojevoda, hän, jolle koko Liettua oli liian pieni toimialaksi, istui nyt suljettuna pieneen linnaan, jossa, häntä odotti vain kuolema tahi vankeus. Ja hän katseli joka päivä ovelle peloissaan odotellen, kumpi näistä kahdesta kauheasta vieraasta saapuu ottamaan hänen sielunsa ja jo puoleksi lahonneen ruumiinsa.
Hänen maistaan ja alueistaan olisi jokin aika sitten voinut erottaa melkoisen laajan kuningaskunnan, mutta nyt hän ei ollut edes Tykocinin muurien isäntä.