Muutama kuukausi sitten hän oli kohdellut naapurimaiden kuninkaita kuin vertaisiaan, nyt sensijaan joku ruotsalainen kapteeni kuunteli kärsimättömänä ja yliolkaisesti hänen käskyjään ja teki oman päänsä mukaan.
Kun sotaväki hänet hylkäsi ja peloittavasta ylimyksestä oli tullut voimaton kerjäläinen, joka itse tarvitsi apua ja pelastusta, niin Kaarle Kustaa käänsi hänelle selkänsä. Mahtavan apumiehen hän olisi ollut valmis kohottamaan pilviin asti, avun anojan hän ylpeästi hylkäsi.
Niinkuin kerran rosvoa Kostka Napierskia piiritettiin Czorsztynissa, niin nyt häntä, Radziwillia, piiritettiin Tykocinin linnassa. Ja kuka piiritti? Sapieha, hänen pahin vihamiehensä!
Kun hänet saadaan käsiin, niin hänet viedään tuomittavaksi vielä pahempana kuin rosvo, nimittäin petturina.
Omaiset, ystävät ja liittolaiset olivat hänet hylänneet, viholliset anastivat hänen omaisuutensa ja aarteensa, ja tuo ylimys, joka aikoinaan ihmetytti ja häikäisi loistollaan Ranskan hovin ja otti vieraspidoissaan vastaan tuhansiin nousevan aatelisjoukon, hän, joka ylläpiti ja elätti kymmeniä tuhansia miehiä omaa sotajoukkoaan, oli nyt niin köyhä, että hänellä ei ollut millä vahvistaisi riutuvaa ruumistaan, olipa hän kuoleman lähestyessä suorastaan — nälissään!
Linnassa oli jo kauan vallinnut elintarpeiden puute. Ruotsalainen päällikkö pienensi ruoka-annokset vähimpään määrään, eikä ruhtinas tahtonut pyydellä häneltä lisää.
Jospa kuume, joka jäyti hänen voimiaan, edes olisi saattanut hänet tajuttomaksi. Mutta eipä! Hänen rintansa kohoili yhä raskaammin, hengitys muuttui korinaksi, turvonneet jalat ja kädet kylmenivät, mutta järki, huolimatta silloin tällöin esiintyvistä kauheista harhanäyistä, oli useimpina vuorokauden tunteina aivan selvä. Ruhtinas näki koko lankeemuksensa, koko häpeänsä ja alennuksensa, ja hänen kärsimyksensä olivat niin suuret, että ne kohosivat hänen rikostensa veroisiksi…
Omantunnon tuskat ahdistivat häntä niinkuin raivottaret Orestesta, eikä ollut maailmassa paikkaa, mihin hän olisi voinut niitä paeta. Ne kävivät hänen kimppuunsa öin ja päivin, ulkona ja sisällä. Ei ylpeyskään voinut niitä karkoittaa. Kuta syvemmälle hän vajosi, sitä pahemmin ne häntä ahdistivat. Kun viholliset hyökkäsivät isänmaan kimppuun kaikilta puolilta, kun sen onnetonta kohtaloa ja sen kärsimyksiä säälivät vieraat kansat, niin hän, Liettuan suurhetmani, sen sijaan että olisi syöksynyt sotaan, antanut viimeisen veripisaransa, hämmästyttänyt maailmaa kuin Leonidas tahi Themistokles, antanut viimeisen takkinsa niinkuin Sapieha, päinvastoin yhtyikin viholliseen ja nosti isänmaataan ja hallitsijaansa vastaan valapattoisen käden ja tahrasi itsensä läheisimpiensä verellä. Niin hän oli tehnyt, ja nyt hän oli päässyt ei vain häpeän, vaan elämänsäkin loppurajalle, ja tilinteon hetki oli lähellä, siellä toisella puolen… Mikä odottaa häntä siellä?
Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, kun hän sitä ajatteli. Kun hän nosti kätensä isänmaata vastaan, niin hän tunsi itsensä siihen verrattuna suureksi, mutta nyt oli kaikki muuttunut. Nyt hän oli kutistunut vähäpätöiseksi, mutta tuhasta ja verestä noussut valtio tuntui suurelta ja kasvoi yhä suuremmaksi, salaperäisen uhkaavaksi, majesteetilliseksi ja peloittavaksi. Sen rinnalla hän tunsi itsensä tomuhiukkaseksi ruhtinaana, hetmanina ja Radziwillina. Hän ei voinut käsittää, mitä tämä oli. Jotkin oudot aallot kuohuivat hänen ympärillään, ja hän ymmärsi, että hän hukkuu. Mutta miksi hän ei ollut aikaisemmin nähnyt tuota uhkaavaa ja salaperäistä voimaa? Miksi hän, mieletön, oli mennyt sitä vastaan? Kun nämä ajatukset risteilivät hänen päässään, niin hän pelkäsi tuota äitiä, tuota valtakuntaa, sillä sen ennen niin lempeät piirteet olivat muuttuneet.
Hänen mielensä masentui ja pelko täytti sydämen. Ajoittain hänestä tuntui, että hänen ympärillään on kokonaan toinen maa, toiset ihmiset. Piiritettyjen muurien läpi tuli hänen kuuluviinsa kaikki, mitä tapahtui piiritetyssä valtakunnassa, ja ne olivat hämmästyttäviä asioita. Alkoi sota, jossa oli kysymys elämästä tai kuolemasta, ruotsalaisia ja pettureita vastaan, ja se sota oli sitä kauheampi, kun sitä ei kukaan ollut aavistanut. Valtio otti rankaisun käsiinsä. Se oli jumalallista vihaa majesteetin loukkaamisesta.