Kun läpi muurien tuli sanoma Częstochowon piirityksestä, — niin Radziwill, kalvinilainen, pelästyi, eikä pelko enää lähtenyt hänen sydämestään. Silloin hän ensikerran tunsi tuon salaperäisen aallon lähestymisen, joka oli nielevä ruotsalaiset ja hänet. Silloin hän alkoi tuntea, että ruotsalaisten hyökkäys ei ollut sotaretkeä, vaan pyhyyden loukkausta, josta oli tuleva rangaistus. Silloin ensikerran putosi verho hänen silmiensä edestä, ja hän näki isänmaan muuttuneet kasvot, jotka eivät enää olleet äidin, vaan rankaisevan kuningattaren kasvot.
Kaikki, jotka olivat pysyneet sille uskollisina ja palvelivat sitä sydämestään ja sielustaan, kohosivat ja kasvoivat, ne, jotka olivat sitä vastaan rikkoneet, painuivat alas.
— Ei kukaan saa ajatella, — puhui ruhtinas itsekseen, — itsensä eikä sukunsa kohottamista, vaan henki, voima ja rakkaus on uhrattava isänmaalle.
Hänelle se oli myöhäistä, sillä hänellä ei ollut mitään uhrattavaa, hänellä ei ollut tulevaisuutta, oli vain haudantakainen elämä, jota ajatellessaan hän vapisi.
Maallinen lankeemus, mielen masennus, pimeys, tyhjyys — siinä oli se, mitä hän oli saavuttanut, kun oli palvellut itseään.
Vielä lähtiessään Kiejdanysta sotaretkelle Podlasieen hän oli ollut toivehikas. Tosin oli Sapieha, häntä huonompi päällikkö, voittanut hänet taistelussa, viimeisetkin puolalaiset rykmentit olivat luopuneet hänestä, mutta häntä vahvisti ajatus, että minä päivänä tahansa saattoi tulla hänelle avuksi Boguslaw. Tuo nuori radziwillilainen kotka kiitää preussilaisten, luterilaisten joukkojen etunenässä, jotka eivät liettualaisten rykmenttien tavoin mene paavilaisten puolelle, ja sitten he yhdessä nujertavat Sapiehan, hajoittavat liittoutuneet ja asettuvat Liettuan ruumiille niinkuin kaksi jalopeuraa hirven ruumiille ja pelkällä karjunnallaan peloittavat pois ne, jotka tahtoisivat riistää heiltä saaliin.
Mutta aika kului, ja ruhtinaan sotavoimat sulivat yhä pienemmiksi
Vierasmaalaisetkin rykmentit siirtyivät uhkaavan Sapiehan puolelle.
Kului päiviä, viikkoja, kuukausia, mutta Boguslawia ei kuulunut.
Viimein alkoi Tykocinin piiritys.
Ruotsalaiset, joita oli jäänyt kourallinen ruhtinaan joukkoon, puolustautuivat sankarillisesti, sillä he tiesivät, että antautuminenkaan ei suojelisi heitä liettualaisten kostolta niiden julmuuksien jälkeen, joita he olivat harjoittaneet. Piirityksen alkaessa ruhtinas vielä toivoi, että hätätilassa hänen avukseen rientää itse Ruotsin kuningas tahi Koniecpolski, joka oli Kaarle Kustaan luona kuudentuhannen ratsumiehen kanssa. Mutta turhaan hän toivoi. Ei kukaan ajatellut häntä, ei kukaan tullut avuksi.
— Boguslaw! Boguslaw! — toisteli ruhtinas kävellen huoneissaan
Tykocinissa. — Jos et tahdo pelastaa serkkuasi, niin pelasta edes
Radziwill!