Viimein ruhtinas epätoivoissaan päätti ottaa askelen, jota ottamasta ylpeys häntä kauan esti: pyytää apua ruhtinas Michalilta Nieswiezistä.
Mutta Sapiehan miehet kaappasivat tämän kirjeen, ja Vitebskin vojevoda lähetti hänelle vastaukseksi viikkoa aikaisemmin ruhtinas Michalilta saamansa kirjeen.
Janusz luki siitä muun muassa seuraavaa:
»Jos teidän kuuluviinne on saapunut huhuja, että aion mennä avuksi sukulaiselleni Vilnon vojevodalle, niin pyydän teitä olemaan niitä uskomatta, sillä pidän yhtä vain niiden kanssa, jotka ovat isänmaalle ja kuninkaallemme uskollisia, enkä halua suojella pettureita oikealta ja ansaitulta rangaistukselta. Boguslaw kuulemma ei myöskään mene avuksi, vaaliruhtinas ajattelee vain itseään eikä tahdo hajoittaa voimiaan, ja quod attinet Koniecpolskia, niin hän toivoo ruhtinaan kuolemaa voidakseen kosia tämän leskeä.»
Tämä Sapiehalle osoitettu kirje vei onnettomalta ruhtinaalta viimeisenkin toivon. Hänelle ei jäänyt muuta tehtävää kuin odottaa kohtalonsa täyttymistä.
Piiritys lähestyi loppuaan.
Sapiehan lähdettyä matkalle seurasi muutamia rauhallisia päiviä, sen jälkeen kuin piirittäjäin yritys räjähdyttää linnoituksen portit oli epäonnistunut.
Joulukuun 31 päivä oli jo loppumassa. Ruhtinas makasi »nurkkakamarissa», joka oli linnan länsiosassa. Isossa uunissa paloi pihkaisia mäntyhalkoja, jotka heittivät kirkasta valoa valkeille, tyhjille seinille. Ruhtinas makasi selällään turkkilaisella sohvalla, joka oli siirretty keskelle huonetta, jotta uunin lämpö siihen ulottuisi. Lähellä uunia varjossa makasi matolla paashi, ruhtinaan luona istuivat nojatuoleissa torkkuen rouva Jakimowicz, joka aikaisemmin oli ollut palvelustyttöjen silmälläpitäjä Kiejdanyssa, toinen paashi, lääkäri, joka samalla oli ruhtinaan astrologi, ja Charlamp.
Viimeksimainittu oli pysynyt loppuun asti ruhtinaalle uskollisena. Raskasta oli hänen palveluksensa, sillä vanhan sotilaan sydän oli Tykocinin muurien ulkopuolella Sapiehan leirissä, mutta hän ei luopunut entisestä päälliköstään. Miesparka oli nälästä ja onnettomuuksista kuihtunut melkein luurangoksi. Kasvoista pisti esille vain nenä, joka nyt näytti entistä suuremmalta, ja viikset. Hän oli puettu täydellisiin ritarin varustuksiin. Hän oli juuri palannut muureilta, joille hän oli noussut katselemaan, mitä oli tekeillä, ja joilla hän joka päivä etsi kuolemaa. Nyt hän oli nukahtanut uupuneena, vaikka ruhtinas yski kovin ja tuuli ulvoi ulkona.
Äkkiä alkoivat lyhyet puistatukset värisyttää ruhtinaan kookasta ruumista, ja hän lakkasi yskimästä. Ympärillä-olijat heräsivät torkuksista ja alkoivat katsella ensin häntä ja sitten toisiaan. Mutta hän sanoi: