— Niin! — sanoi Charlamp synkästi. — Mutta jos häpäisette hänen ruumistaan, niin teette pahoin, sillä hän kutsui kuollessaan Pyhää neitsyttä, ja hänellä on hänen kuvansa käsissään!
Nämä sanat tekivät syvän vaikutuksen. Huudot vaikenivat. Sotamiehet lähestyivät sohvaa ja katselivat vainajaa. Ne, joilla oli lyhdyt, valaisivat hänen kasvojaan. Hän makasi suurena, ankarana, kasvoillaan hetmanin arvokkuus ja kuoleman kylmä ylevyys.
— Totta on! — sanoi Zagloba hiljaisella äänellä aivan kuin peläten herättävänsä ruhtinaan. — Pyhän neitsyen kuva hänen käsissään ja sen loiste heijastuu hänen kasvoihinsa.
Hän paljasti päänsä, ja toiset seurasivat hänen esimerkkiään. Syntyi harras äänettömyys, jonka vihdoin Wolodyjowski katkaisi sanoen:
— Ah! Hän on jo Jumalan tuomioistuimen edessä, eikä ihmisillä ole enää tuomiovaltaa!
Sitten hän kääntyi Charlampin puoleen:
— Mutta sinä, onneton, miksi sinä hänen tähtensä hylkäsit isänmaan ja kuninkaan?
— Antakaa hänet tänne!… — kuului useita ääniä.
Charlamp nousi, veti sapelinsa tupesta ja paiskasi sen lattiaan.
— Tässä olen, hakatkaa minut kappaleiksi! — sanoi hän. — En jättänyt häntä yhdessä kanssanne, kun hän oli mahtava kuin kuningas, eikä minun sopinut jättää häntä sitten enää, kun häntä kohtasivat onnettomuudet eikä kukaan pysynyt hänelle uskollisena… En ole paljoa ansainnut tällä palveluksella, sillä kolmeen päivään en ole mitään syönyt ja tuskin jaksan seisoa jaloillani… Mutta minä olen vallassanne, hakatkaa minut kuoliaaksi! Sillä tunnustanpa senkin — (tässä Charlampin ääni alkoi väristä) — että rakastin häntä!