Kasakatkaan eivät uskaltaneet tehdä esteitä, vaan päinvastoin tataarilaisten pakotuksesta lähettivät lähettiläitä vakuuttamaan kuninkaalle uskollisuutta. Kuninkaan vihollisille peloittava tataarilaislähetystö saapui Subaghasi-beyn johdolla Lembergiin ja lupasi kaanin nimessä satatuhantisen joukon Puolan avuksi, josta neljäkymmentä tuhatta miestä saattoi heti lähteä Kamienecin luota taisteluun.
Tämän lisäksi saapui joka päivä ulkovaltojen lähettiläitä sekä sanansaattajia Suur-Puolan ja Liettuan sotajoukoista vakuuttamaan uskollisuutta ja valmiuttaan puolustamaan kuningasta ja isänmaata.
Kaduilla vilisi aamusta iltaan ihmisiä, aatelisten ratsujoukkoja ja säännöllistä sotaväkeä liikehti kaduilla, komentosanat kaikuivat, aseet kalisivat, hevoset hirnuivat, tykkien pyörät jyrisivät, ja uhkaavat, ruotsalaisia herjaavat laulut kajahtelivat.
Puolalaisten, venäläisten ja armenialaisten kirkkojen kellot soivat yhtämittaa kuuluttaen kaikille, että kuningas on Lembergissä ja että Lemberg on se pääkaupunki, joka, ikuiseksi kunniaksi itselleen, on ensimmäisenä ottanut vastaan maanpakolaisen kuninkaan.
Missä vain kuningas näyttäytyi, siellä lensivät hatut ilmaan ja »vivat!» raikui. Kunnioittavasti tervehdittiin myös piispoja, jotka vaunujensa ikkunoista siunasivat väkijoukkoja, samoin senaattoreja, jotka olivat olleet uskollisia kuninkaalle ja isänmaalle.
Kuningas puolestaan oli yötä päivää neuvotteluissa senaattorien kanssa. Hän otti vastaan ulkomaiden lähettiläitä, eri seutujen ja sotajoukkojen edustajia. Hän mietti keinoja, miten saisi tyhjään rahastoonsa varoja. Kaikin keinoin koetettiin saada nousemaan sotaan nekin seudut, jotka eivät vielä olleet sitä tehneet. Kuningas otti vastaan tiedon Tyszowiecin konfederatsionista, hyväksyi ja vahvisti sopimuksen ja otti sen johdon käsiinsä, Varhaisesta aamusta myöhäiseen yöhön hän työskenteli ajatellen enemmän valtakunnan etua kuin omaa terveyttään.
Mutta hänellä oli vielä paljon tehtävää. Hän päätti omassa ja valtiopäivien nimessä ryhtyä semmoisiin toimenpiteihin, joita ei mikään maallinen voima voisi vastustaa ja jotka tulevaisuudessa koituisivat valtion eduksi.
Tuli viimein niidenkin vuoro. Salaisuus lienee kulkeutunut senaattoreilta aateliston ja aatelistosta yleisön keskuuteen, sillä erään päivän aamuna puhuttiin, että jumalanpalveluksen aikana tapahtuu jotakin tärkeätä ja että kuningas tekee jonkin juhlallisen valan. Puhuttiin talonpoikien aseman parantamisesta ja liitosta taivaan kanssa. Jotkut vakuuttivat, että tapahtuu jotakin sellaista, mistä ei ole esimerkkejä historiassa.
Oli kylmä, kirkas päivä. Lumihiutaleita lenteli ilmassa kimmeltäen kipinäin kaltaisina. Lembergiläinen jalkaväki sinisissä puoliturkeissaan, joita kultakaluunat koristivat, ja puoli rykmenttiä unkarilaisia asettui pitkäksi riviksi tuomiokirkon eteen musketit jalalla. Heidän edessään astelivat upseerit edestakaisin ruokosauvat käsissä. Kahden rivin välitse virtasi monikarvainen joukko kirkkoon. Etumaisena kulki aateli ja ritaristo, näiden jäljessä kaupungin senaatti kultavitjat kaulassa ja kynttilät käsissä pormestarin johtamana, sitten tulivat kauppiaat, joiden joukossa oli paljon armenialaisia, viheriäiset lakit päässä ja avarat itämaiset viitat yllä. Kauppiaitten jälkeen seurasivat eri ammattikunnat lippuineen. Sitten tuli kansaa kaikenlaista. Pääsyä ei kielletty keneltäkään, kunnes kirkko oli täynnä kaikensäätyistä väkeä.
Lopuksi alkoi saapua vaunuja, mutta ne eivät pysähtyneet pääovelle, sillä kuninkaalla, piispoilla ja arvohenkilöillä oli oma ovensa lähempänä pääalttaria.