— Arvaan, mistä on kysymys! — sanoi hiukan punehtuen pieni ritari. —
Neiti Billewiczin vei ruhtinas Boguslaw Taurogiin.
Kmicicin hahmo muuttui. Ensin hän kalpeni, sitten punastui, sen jälkeen taas kalpeni entistä enemmän. Hän ei voinut puhua, vaan tuhisi nenäänsä ja hengitti läähättäen. Sitten hän tarttui molemmin käsin päähänsä ja alkoi kuin mieletön astella huoneessa huutaen:
— Voi minua! Voi minua!
— Tulkaa, Charlamp tietää asian paremmin, koska hän oli läsnä! — sanoi
Wolodyjowski.
KAHDESTOISTA LUKU.
Tultuaan ulos kuninkaan luota molemmat ritarit astelivat äänettöminä. Wolodyjowski ei tahtonut puhella ja Kmicic ei voinut, sillä tuska ja raivo täyttivät hänen mielensä. He tunkeutuivat väkijoukkojen läpi, jotka olivat vielä tavallistakin suuremmat, koska oli levinnyt tieto, että ensimmäinen niistä tataarilaisjoukoista, jotka kaani oli luvannut lähettää kuriinkaan avuksi, oli tulossa kaupunkiin. Pieni ritari kulki edellä, ja Kmicic seurasi häntä huojuen ja kalpeana lakki silmillä.
Vasta kun he olivat päässeet pahimmista tungospaikoista, otti Michal
Kmiciciä käsivarresta ja sanoi:
— Rauhoittukaa!… Ei epätoivo teitä auta!
— Minä en ole epätoivoissani, — vastasi Kmicic, — mutta minä tahdon hänen verensä!
— Voitte olla varma siitä, että löydätte hänet isänmaan vihollisten joukosta!