Samana päivänä Akbah-Ulan esitti alamaisen kunnioituksensa kuninkaalle ja antoi samalla kirjeen kaanilta. Kaani uudisti lupauksensa antaa satatuhatta miestä apujoukoksi ruotsalaisia vastaan, jos hänelle maksetaan neljäkymmentä tuhatta taaleria etukäteen ja sitten kun ruoho nousee maahan, sillä muuten ei sodan tyhjäksi raastamassa maassa voi noin suurta hevosmäärää elättää. Tämän nyt lähettämänsä joukon taas kaani antoi ystävyyden osoituksena »rakkaimmalle veljelleen», jotta kasakatkin, jotka yhä hautoivat mielessään kapinaa, ymmärtäisivät kaanin mahtavan vihan lankeavan koko kasakkamaailman päälle, jos näkyisi merkkiäkään kapinasta.
Kuningas otti Akbah-Ulanin ystävällisesti vastaan, lahjoitti hänelle kauniin ratsun ja ilmoitti lähettävänsä hänet heti herra Czarnieckin luo, jotta ruotsalaisetkin selvästi saisivat nähdä, miten kaani auttaa Puolaa. Tataarilaisen silmät alkoivat loistaa, kun hän kuuli saavansa päällikökseen Czarnieckin, sillä tämän hän tunsi aikaisemmista sodista Ukrainassa ja kunnioitti häntä suuresti.
Vähemmän häntä sen sijaan miellytti se kohta kaanin kirjeessä, jossa tämä pyysi kuningasta määräämään turkkilaisjoukon päälliköksi maata hyvin tuntevan upseerin, joka johtaisi joukkoa ja samalla estäisi Akbah-Ulanin miehiä ryöstämästä ja tekemästä väkivallantöitä. Tataarilainen päällikkö salasi harminsa, teki syvän kumarruksen ja poistui.
Tuskin olivat tataarilainen ja läsnäolleet senaattorit poistuneet, kun Kmicic, joka oli ollut audienssin aikana kuninkaan vieressä, lankesi kuninkaan jalkain juureen ja sanoi:
— Teidän majesteettinne! En ole ansainnut armonosoitusta, jota pyydän, mutta se on minulle niin tärkeä, että koko elämäni riippuu siitä. Antakaa minun olla tuon tataarilaisjoukon päällikkönä ja lähteä sen kanssa heti sotaan!
— En kiellä teiltä sitä, — sanoi Jan Kasimir kummastuen, — sillä parempaa johtajaa niille en löytäisikään. Siihen tarvitaan rohkea ja päättäväinen mies, joka kykenee pitämään heidät kurissa, sillä muuten he alkavat kohta polttaa ja ryöstää… Siihen vain en voi suostua, että lähdette jo nyt, kun ruotsalaisten sapelien jäljet eivät vielä ole arpeutuneet.
— Tunnen, että heti kun tuuli sotakentältä puhaltaa vastaani, samassa voimanikin ovat entisellään. Tataarilaiset minä taas kyllä pidän kurissa ja taivutan tahtooni.
— Mutta mikä kiire tässä on? Milloin tahdotte lähteä?
— Ruotsalaisen kimppuun on kiire, teidän majesteettinne!… Eikä minulla enää ole täällä mitään tekemistä, sillä minulla on mitä tahdoin saada: teidän suosionne ja entisten syntieni anteeksianto!
— Se on kaikki oikein, mutta tavoittelette jotakin muutakin sotaretkellänne!