— Avaan sydämeni niinkuin omalle isälle. Ruhtinas Boguslaw ei ole tyytynyt vain parjaamaan minua, vaan on vienyt morsiameni Kiejdanysta ja pitää häntä vangittuna Taurogissa tahi enemmänkin: koettaa riistää häneltä hänen neitseellisen viattomuutensa. Teidän majesteettinne! Olen menettää järkeni, kun ajattelen, millaisissa käsissä tyttöparka on. Ja hän ajattelee, että minä olen tuolle suurlurjukselle, tuolle koiralle tarjoutunut nostamaan käteni teidän majesteettianne vastaan, ja pitää minua kurjana olentona! En voi vapaasti hengittää, ennenkuin olen tuon lurjuksen saanut käsiini ja vapauttanut tytön. Antakaa minulle nuo tataarilaiset, niin vannon, että en vain aja omia yksityisiä asioitani, vaan surmaan ruotsalaisia niin paljon, että niiden kalloilla voi kivetä tämän pihan!
— Rauhoittukaa! — sanoi kuningas. — Tuo Taurogi on luullakseni aivan Preussin rajalla. Ette ole ajatellut sitä, että tataarilaiset kenties eivät tahdo lähteä kanssanne niin kauas.
— No, no! Koettakootpa vain mukista! — sanoi Kmicic kiristellen hampaitaan jo ajatellessaankin semmoista. — Hirtätän heidät kaikki neljäsataa! Kyllä puita riittää! Yrittäköötpä vain kapinoida!
— Nuori mies! — sanoi kuningas nauraen. – Totisesti en voi löytää parempaa paimenta noille lampaille! Ottakaa heidät ja viekää mihin ikinä haluatte! Milloin aiotte lähteä?
— Huomenna!
— Kenties Akbah-Ulan panee vastaan, koska hevoset ovat väsyneet.
— Silloin sidotan hänet nuoraan, jonka kiinnitän satulaani. Kulkekoon jalan, jos säälii hevosia.
— Huomaan, että selviydytte heidän kanssaan. Käyttäkää kuitenkin ensin lievempiä keinoja, mikäli mahdollista. Vaan nyt… nyt on jo myöhä. Mutta huomenna tahdon teitä vielä tavata. Ottakaa tämä sormus ja sanokaa sille kuningasmieliselle tytölle, että olette saanut sen kuninkaalta ja että kuningas käskee häntä aina rakastamaan teitä, uskollista palvelijaansa ja suojelijaansa!
Kuningas poistui, ja Kmicic lähti asuntoonsa varustautumaan matkalle ja miettimään matkasuunnitelmaa.
Hän asteli huoneessaan miettien tätä tuntikausia eikä ajatellutkaan lepoa, niin häntä oli virkistänyt ja vahvistanut uuden tehtävänsä ajatteleminen.