— Ne olivat hauskoja aikoja, kun me otimme nuo kivet, mutta niitä ei mahda olla enää paljonkaan, sillä jätin niitä kourallisen isä Kordeckille.
Soroka tuli pöydän luo ja alkoi päästellä vöitä ympäriltään.
— Kivet ovat tässä! — sanoi hän asettaen pöydälle matkapullon kukkaroitten viereen.
Kmicic otti sanaakaan sanomatta kouraansa kultarahoja katsomatta minkä verran niitä oli ja sanoi vääpelille:
— Tästä saat!
— Kiitän nöyrimmästi teidän armoanne! Ah, jospa minulla olisi ollut matkalla vaikkapa vain yksikin tuollainen dukaatti!
— Kuinka niin?
— Kun olin kuolla nälkään. Harvassa paikassa nykyjään ihmiselle annetaan leipäpalanen. Lopulta ihan vedin jalkoja perässäni.
— Hyväinen aika! Olihan sinulla kaikki tämä mukanasi!
— En uskaltanut ilman lupaa käyttää, — vastasi vääpeli.