— Ota! — sanoi Kmicic ojentaen toisen kourallisen rahoja.
Sitten hän huusi palvelijoilleen:
— Hoi! Tuokaa syötävää, pian, muuten saatte kalloonne!
Nuorukaiset alkoivat kilvan hääräillä, ja kohta oli Sorokan edessä iso astia täynnä savustettua makkaraa ja viinapullo.
Sotamies katsoi halukkaasti ruokaa, ja hänen huulensa ja viiksensä liikkuivat, mutta hän ei uskaltanut istuutua everstin läsnäollessa.
— Istu ja syö! — komensi Kmicic.
Tuskin hän oli sen sanonut, kun jo kuiva makkara alkoi narista Sorokan vahvojen leukaluiden välissä. Kmicic käveli huoneessa edestakaisin ja oli vaiti, sillä hän ei tahtonut häiritä uskollista palvelijaansa. Tämä taas vilkaisi joka kerta, kun kaasi itselleen viinaa, everstiinsä peläten näkevänsä tämän rypistävän kulmakarvojaan ja kulahdutti sitten juoman kurkkuunsa seinään päin kääntyen.
Kmicic käveli kävelemistään ja alkoi viimein puhella itsekseen.
— Ei voi muuten… Täytyy lähettää tämä sinne… Käsken sanomaan hänelle… Ei, hän ei usko!… Kirjettä hän ei rupea lukemaan, koska pitää minua petturina ja hulttiona… Älköön tuppautuko hänen näkyviinsä, katselkoon vain ja sanokoon minulle, millaista siellä on.
Sitten hän äkkiä huusi: