Seuraavana aamuna Kmicic heräsi entistä virkeämpänä. Toimitettuaan erinäisiä asioita hän meni Lembergissä olevan kaanin lähetystön päällikön Subaghazi-beyn luo ja keskusteli hänen kanssaan kauan.
Tämän keskustelun aikana Andrzej pisti kahdesti kätensä rahapussiinsa. Mutta kun hän lähti, niin Subaghazi vaihtoi hänen kanssaan hatun, antoi hänelle viheliäisistä sulista tehdyn töyhdön ja muutamia kyynäriä sinistä silkkinuoraa.
Näin varustauduttuaan Andrzej kävi kuninkaan puheilla ja lähti sitten Kiemliczien ja paashiensa seuraamana kaupungin ulkopuolelle Akbah-Ulanin leiriin.
Vanha tataarilainen hänet nähtyään pani kätensä otsalleen, huulilleen ja rinnalleen, mutta saatuaan kuulla kuka Kmicic oli ja mitä varten tullut, hän tuli vihaisen näköiseksi, hänen muotonsa synkkeni ja käytös muuttui kopeaksi.
— Jos kuningas on lähettänyt sinut oppaaksi, — sanoi hän Kmicicille murteellisesti puhuen, — niin sinä näytät minulle tietä, vaikka kyllä tiedän itsekin tieni, kun taas sinä olet nuori ja kokematon.
— Ahaa, hän suvaitsee määrätä, mikä minä saan olla, — ajatteli Kmicic, — mutta koetan olla kohtelias niin kauan kuin se on mahdollista.
Sitten hän sanoi:
— Akbah-Ulan! Kuningas lähettää minut tänne päälliköksi eikä oppaaksi… Ja sanon senkin, että teet parhaiten, kun noudatat hänen majesteettinsa tahtoa.
— Tataarilaisten hallitsija on kaani eikä kuningas! — vastasi
Akbah-Ulan.
— Akbah-Ulan! — sanoi Andrzej painokkaasti. — Kaani on lahjoittanut sinut kuninkaalle aivan niinkuin hän lahjoittaa koiran tahi haukan. Senvuoksi älä puhu epäkunnioituksella kuninkaasta, että sinua ei pantaisi nuoraan kuin koira.