— Allah! — huudahti tataarilainen hämmästyen.
– Kuule, älä suututa minua! — sanoi Kmicic.
Mutta Akbah-Ulanin silmät verestyivät. Vähään aikaan hän ei voinut puhua sanaakaan, hänen kaulasuonensa pullistuivat ja käsi tarttui tikariin.
Mutta Andrzej, vaikka olikin päättänyt olla kohtelias, oli jo saanut kyllikseen. Hän tarttui tataarilaisen harvaan partaan, nykäisi hänen päänsä ylöspäin ja puhui hampaittensa välitse:
— Kuule, sinä elukka! Sinä tahtoisit, että sinulla ei olisi ketään päällikkönäsi, jotta saisit polttaa, ryöstää ja murhata! Tahdot minusta saada oppaan! Tuossa on sinulle opastusta! Tuosta saat opastusta!
Hän ahdisti tataarilaisen seinää vasten ja alkoi kolisuttaa hänen päätään siihen.
Kun hän vihdoin päästi hänet irti, ei tataarilainen enää tarttunut tikariin. Kmicic pani päähänsä Subaghazin hatun, otti esille viheriäisen sulkatöyhdön, jota oli tähän saakka tahallaan pitänyt selkänsä takana vyössä, ja sanoi:
— Katso, orja!
— Allah! — huokasi hämmästynyt Ulan.
— Ja katso tätä! — lisäsi Kmicic vetäen taskustaan viheriäisen nuoran.