Mutta Akbah makasi jo hänen jaloissaan kasvot maata vastaan.
Tuntia myöhemmin tataarilaiset lähtivät pitkänä rivinä etenemään tietä pitkin, joka vei Lembergistä Wielki-Oczeen. Kmicic ratsastaen kuninkaan lahjoittamalla hevosella ajoi joukkoa kuin lammaslaumaa. Akbah-Ulan katseli nuorta miestä peläten ja ihmetellen.
Tataarilaiset olivat sota-asioissa kokenutta väkeä ja huomasivat ensi silmäyksellä saaneensa johtajan, joka veisi veritöihin ja saaliin ääreen. Siksi he kulkivat mielellään laulaen ja soitellen.
Kmicicin rinta paisui, kun hän katseli noita olentoja, jotka lammasnahkaturkeissaan ja karvaisissa kamelinnahkaviitoissaan olivat metsän petojen kaltaisia.
— Oivallinen joukko! — ajatteli hän itsekseen. — Minusta on kuin kuljettaisin susilaumaa. Mutta näittenpä kanssa kelpaakin samoilla läpi koko valtakunnan ja Preussinkin. Odotahan, Boguslaw!
Pöyhkeilevät ajatukset alkoivat nousta hänen päähänsä, sillä hänellä oli taipumusta pöyhkeilyyn.
— Onpa Jumala antanut minulle nokkeluutta! — ajatteli hän. — Eilen minulla oli vain kaksi Kiemlicziä, mutta nyt olen neljänsadan ratsumiehen päällikkö. Ja kunhan oikea homma alkaa, niin tulee käytettävissäni olemaan tuhat tahi kaksituhatta semmoista veikkosta, että ne vetävät vertoja muinaisille tovereilleni… Odotahan, ruhtinas Boguslaw!
Omantuntonsa rauhoittamiseksi hän sitten hetken kuluttua lisäsi:
— Samalla teen isänmaalle ja kuninkaalle melkoisia palveluksia.
Tataarilaiset kulkivat rauhallisesti ohi kuormien, hevoslaumojen ja vastaantulijain. He eivät uskaltaneet esiintyä omavaltaisesti, sillä lähdettäessä he olivat omin silmin nähneet, kuinka itse Akbah-Ulan piteli uuden päällikön jalustinta.