Lemberg alkoi jo kadota näkyvistä. Tataarilaiset eivät enää laulaneet, ja joukko eteni hitaasti hevosten höyrytessä. Äkkiä kuului joukon takaa kavioitten kapsetta.
Kohta tulikin näkyviin kaksi ratsastajaa. Toinen niistä oli Wolodyjowski, toinen Rzedzian. Molemmat kiitivät ratsujoukon ohi suoraan Kmicicin luo.
— Seis! Seis! — huusi pieni ritari. Kmicic pysähdytti hevosensa.
— Hyvää päivää! — huusi Wolodyjowski. — Kirjeitä kuninkaalta! Toinen teille, toinen Vitebskin vojevodalle.
— Minähän olen menossa herra Czarnieckin enkä herra Sapiehan luo!
— Lukekaahan ensin kirje!
Kmicic avasi kirjeen ja luki:
»Vitebskin herra vojevodan lähettämän sanantuojan kautta olemme saaneet tietää, että herra vojevoda ei voi tulla Vähään-Puolaan, vaan palaa takaisin Podlasieen, sillä ruhtinas Boguslaw on suurin sotavoimin lähtenyt Ruotsin kuninkaan luota hyökätäkseen Tykocinia ja herra Sapiehaa vastaan. Koska magna pars herra Sapiehan sotavoimia on täytynyt jättää linnoituksiin, käskemme teitä tataarilaisjoukkonne kanssa menemään herra vojevodan avuksi. Toisessa kirjeessä, joka on annettava vojevodalle, suosittelemme uskollista palvelijaamme Babiniczia vojevodalle ja jätämme hänet Jumalan suojelukseen. — Jan Kasimir, kuningas.»
— Jumalan kiitos! Tämä on minulle mieluisa uutinen! — huudahti Kmicic. — En tiedä, miten kiittäisin hänen majesteettiaan ja teitä tästä sanomasta. — Milloin tuo sanantuoja saapui?
— Olimme kuninkaan luona päivällisellä, minä, molemmat Skrzetuskit, Charlamp ja Zagloba. Zagloba kehui niin ansioitaan ja kuvasi Sapiehan kykenemättömyyttä, että kuninkaan silmiin nousivat kyynelet naurusta, ja molemmat hetmanit aivan pitelivät vatsaansa. Samassa tuli kirje Sapiehalta. Vojevoda ilmoitti, että aikaisemmat arvelut ovat toteutuneet ja vaaliruhtinas rikkoen valansa on lopullisesti yhtynyt ruotsalaisiin.