Häntä mainittiinkin yleensä nimellä »Itse», ja hän oli siitä mielissään. Hän tahtoi käydä kansanmiehestä, vaikka oli saanut hienon kasvatuksen ja viettänyt nuoruutensa ulkomailla. Heikkouksistaan huolimatta hän oli kelpo mies ja parempi isänmaan poika kuin moni muu.
Kmicic miellytti häntä, ja hän kutsui Kmicicin luokseen linnaan ja kestitsi siellä. Hän tahtoi mielellään olla vieraanvaraisen miehen maineessa.
Linnassa Kmicic tutustui useihin huomattaviin henkilöihin, muun muassa ruhtinatar Gryzelda Wisniowieckiin, herra Zamoyskin sisareen ja kuuluisan Jeremin leskeen. Ruhtinas Jeremi, joka aikoinaan oli suurimpia herroja koko valtakunnassa, menetti kasakkain kapinan aikana koko äärettömän omaisuutensa, niin että lesken oli turvautuminen veljeensä. Kaikesta huolimatta tämä rouva oli niin komea, ylhäinen ja siveä, että herra Jan oli ensimmäinen häntä palvelemaan, ja sitäpaitsi pelkäsi hän häntä kuin tulta. Hän teki aina sisarensa mieliksi ja neuvotteli hänen kanssaan kaikista tärkeistä asioista. Linnassa sanottiin, että ruhtinatar on Zamośćien, sotajoukon, rahaston ja herra veljensä valtiatar; mutta hän ei käyttänyt valtaansa omaksi edukseen, vaan omisti elämänsä miehensä muiston vaalimiseen ja poikansa kasvattamiseen.
Tuo poika oli äsken palannut Wienin hovista lyhyelle käynnille maahan ja asui äitinsä luona. Hän oli nuorukainen kukoistusiässään, mutta turhaan Kmicic etsi hänestä piirteitä, jotka olisivat ilmaisseet, että hän oli suuren Jeremin poika.
Nuorukainen oli sangen kaunis. Ne, jotka hänet lähemmin tunsivat, vakuuttivat Kmicicille, että nuori ruhtinas on jaloluontoinen, hyvämuistinen ja taitaa monia kieliä, ja vain jonkinmoinen synnynnäinen arkuus estää hänen avujaan pääsemästä näkyviin.
Jo ensimmäistä kertaa keskustellessaan hänen kanssaan Andrzej huomasi, että nuori ruhtinas puhui järkevästi ja sattuvasti kaikenlaisista asioista ja että hänellä myös oli kyky voittaa ihmisiä puolelleen. Mutta päivällisillä hän huomasi myös, että nuorukainen, kuten oli kerrottu, oli syömäri ja ahne. Nuori ruhtinas ei näyttänyt ajattelevan mitään muuta kuin ruokaa. Hänen pullollaan olevat silmänsä seurasivat levottomina tarjoilua, ja hän otti lautaselleen, aivan mahdottomia ruokamääriä, jotka hän söi suutaan maiskutellen. Silloin ruhtinattaren surulliset kasvot tulivat vielä surullisemmiksi. Kmicicistä tuntui pahalta, ja hän käänsi katseensa toisaalle, herra Itse Zamoyskiin.
Mutta herra linnanpäällikkö ei katsonut nuoreen ruhtinas Michaliin eikä vieraaseensa. Kmicic seurasi hänen katseensa suuntaa ja näki ruhtinatar Gryzeldan olan takaa todella ihanan näyn, jota hän ei ollut aikaisemmin huomannut.
Se oli nuoren tytön pää, valkoisen kuin maito, punaisen kuin ruusu, kauniin kuin kuva. Luonnostaan kiharat suortuvat kaarsivat hänen otsaansa, vilkkaat silmät tarkastelivat herra Zamoyskin vierellä istuvia upseereita ja häntä itseäänkin. Viimein ne sattuivat Kmiciciin ja kiintyivät häneen niin itsepintaisesti ja kiemailevasti, kuin olisivat tahtoneet tunkeutua sydämen pohjaan asti.
Mutta Kmicic ei helposti joutunut hämilleen. Hän alkoi katsella puolestaan myös noihin silmiin ja nykäisi sitten vieressään istuvaa herra Szurskia, linnoituksessa palvelevaa luutnanttia, ja kuiskasi:
— Mikä västäräkki tuo on?