— Hyvä herra! — sanoi Szurski terävästi. — Älkää puhuko noin kevyesti, kun ette tiedä, kenestä puhutte… Ei se ole mikään västäräkki, vaan neiti Borzobohata-Krasenka… Älkääkä tekään häntä muuksi nimittäkö, muuten joudutte katumaan suurta epäkohteliaisuuttanne!
— Te, hyvä herra, ette kenties tiedä, että västäräkki on varsin kaunis lintu, niin että siinä nimityksessä ei ole mitään halventavaa, — vastasi Kmicic nauraen, — mutta huomaan, että te olette korvianne myöten häneen rakastunut!
— Kuka täällä sitten ei olisi rakastunut! — murahti Szurski loukkaantuneena. — Itse herra linnanpäällikkö on katsoa silmät ulos päästään ja istuu kirin neuloilla!
— Huomaan sen kyllä!
— Mitä te huomaatte?… Hän, minä, Grabowski, Stolagiewicz, Konojadzki, Kubecki ja kaikki, kaikki hän on lumonnut. Ja samoin käy teille, jos jäätte tänne. Neljäkolmatta tuntia riittää hänelle!
— Ei, hyvä herrani! Ei hän minulle mitään mahtaisi neljässäkolmatta kuukaudessakaan!
— Kuinka niin? — kysyi Szurski kummissaan. — Oletteko te vaskesta?
— En! Mutta sen, jolta on viety viimeinen ropo taskusta, ei tarvitse pelätä rosvoa.
— No, se lienee toista! — vastasi Szurski. Kmicic tuli synkälle mielelle, sillä hänen omat surunsa nousivat hänen mieleensä. Hän ei enää kiinnittänyt huomiotaan mustiin silmiin, jotka entistä kiinteämmin katsoivat häneen ikäänkuin kysyen: kuka olet, nuori ritari, ja mistä olet tänne tullut?
Päivällisen loputtua Zamoyski otti Kmicicin käden kainaloonsa ja kuljetti häntä huoneissa.