— Herra Babinicz! — sanoi hän. — Sanoitte olevanne Liettuasta?
— Kyllä.
— Tunsitteko siellä Podbipientat?
— En suorastaan tuntenut, sillä heitä ei ole enää maailmassa. Viimeinen heistä kaatui Zbarazin luona. Hän oli suurimpia sankareita, mitä Liettua on synnyttänyt. Kukapa meillä ei tuntisi nimeä Podbipienta!
— Minäkin olen siitä kuullut, mutta kyselyni syy on seuraava: sisareni holhokkina on eräs neiti, jonka nimi on Borzobohata-Krasenka… Se on hyvää sukua!… Hän oli tuon Zbarazin luona kaatuneen Podbipientan morsian. Hän on orpo, isätön ja äiditön, ja jos kohta sisareni on häntä kohtaan suopea, niin minä ollen sisareni luonnollinen holhooja samalla olen tuon tytönkin holhooja.
— Mieluisaa holhousta! — sanoi Kmicic.
Zamoyski naurahti, iski silmää, maiskautti kieltään ja sanoi:
— Mitä? Eikö olekin herranterttu?
Mutta samassa hän huomasi paljastavansa itsensä ja tuli vakavaksi.
— Veijari! — sanoi hän puoleksi leikillään ja puoleksi tosissaan. —
Koetitte panna koukun tielleni!