— Millä tavoin? — kysyi Kmicic katsahtaen nopeasti hänen silmiinsä.
Nyt Zamoyski lopullisesti huomasi, että hän ei sukkeluudessa ollut
Kmicicin veroinen, ja käänsi heti puheen toisaalle.
— Tuo Podbipienta, — sanoi hän, — testamenttasi tytölle joitakin maatiloja teidän puolessanne. Niiden nimiä en oikein muista, sillä ne ovat omituisia: jotakin semmoista kuin Baltupie, Syruciany, Myszykiszki… sanalla sanoen koko omaisuutensa. Viisi tahi kuusi taloa.
— Oh, ne ovat pikemmin linnoja kuin taloja! Podbipienta oli hyvin rikas mies, ja jos tuo neiti joskus saa koko hänen omaisuutensa, niin hän voi valita itselleen miehen senaattorien joukosta.
— Niinkö? Tunnetteko nuo kylät?
— Tunnen vain Lubowiczen ja Szeputyn, sillä ne ovat lähellä minun maitani. Ne ovat Vitebskin vojevodakunnassa.
— Ai, ai! Kaukana ovat, ei maksa vaivaa niitä periä, kun koko maakin on vihollisen hallussa.
— Kun olemme karkoittaneet vihollisen, niin voi mennä noita tiluksiakin katselemaan. Mutta Podbipientoilla on maita muuallakin, muun muassa laajoja aloja Samogitiassa. Tiedän sen hyvin, koska minulla on sielläkin maapalanen.
— Neuvokaa minulle, miten autan tytön omaisuutensa hallintaan!
Kmicic alkoi nauraa.