— Moukka! — ajatteli Anusia.
He ajoivat linnoituksen muurien ulkopuolella olevien talojen ohi, ja saapuivat sitten metsään, joka siihen aikaan mäkineen ulottui Bugiin asti. Yö alkoi lähestyä, mutta se oli tyyni ja kirkas. Tie loisti edessä kuin hopeanauha. Hiljaisuutta häiritsi vain vaunun pyörien ratina ja ratsastajani hevosten jalkain kapse.
— Näillä tienoin mahtavat tataarilaiseni piileksiä kuin sudet, — ajatteli Kmicic.
Sitten hän kuunteli tarkasti.
— Mitä se on? — kysyi hän upseerilta, joka johti ratsumiehiä.
— Kuuluu kavioitten kapsetta!… Joku ratsastaja nelistää jäljessämme! — vastasi upseeri.
Juuri kun hän oli sen sanonut, saapui vaahtoavalla ratsulla mies ja huusi:
— Herra Babinicz! Herra Babinicz! Kirje herra linnanpäälliköltä!
Joukko pysähtyi. Kmicic otti kirjeen, avasi sen ja luki vaunujen lyhdyn valossa:
»Kunnioitettu ja minulle rakas herra Babinicz! Kohta lähdettyänne sain tiedon, että ruotsalaiset eivät olekaan poistuneet Lublinista, vaan aikovat hyökätä linnani Zamośćien kimppuun. Näin ollen käy matkanne jatkaminen mahdottomaksi. Ottaen huomioon ne pericula, jotka voivat kohdata neitiä, tahdomme että hän palaa takaisin Zamośćieen. Samat ratsumiehet, jotka teitä saattavat, tuovat hänet takaisin. Koska teidän on tärkeätä jatkaa matkaanne, emme rupea teitä pidättelemään. Tämän tahtomme teille ilmoittaen pyydämme teitä antamaan asianmukaiset määräykset ratsumiehillemme.»