— Kiitän ja jään! Lähetän tataarilaiset edeltä. Hän meni heti tataarilaisten luo, vei syrjään Akbah-Ulanin ja sanoi:
— Akbah-Ulan, teidän on mentävä edeltä päin Krasny Stawiin suoraa tietä. Minä tulen päivää myöhemmin linnanpäällikön turvajoukon saattamana Kuule nyt, mitä sinulle sanon: te ette menekään Krasny Stawiin, vaan lymyilette Zamośćien luona lähimmässä metsässä niin että kenelläkään elävällä sielulla ei ole vihiä teistä. Kun kuulette tieltä laukauksen, niin riennätte luokseni, sillä minulle aiotaan täällä virittää jokin ansa.
— Määräyksenne mukaan! — vastasi Akbah-Ulan pannen kätensä otsalle, suulle ja rinnalle.
— Olen nähnyt, mikä olet miehiäsi, Zamoyski! — sanoi Kmicic itsekseen. — Zamośćiessa pelkäät sisartasi, siksi tahdot ryöstää tytön ja sijoittaa johonkin tänne lähistöön ja käyttää minua välikappaleenasi, ehkäpä viedä henkenikin. Odotahan! Oletpa joutunut tekemisiin itseäsi paremman kanssa. Kietoudut vielä omaan verkkoosi!
Seuraavana päivänä Zamoyski lahjoitti hänelle ihmeen kauniin hevosen. Kmicic otti sen kiitollisuudella vastaan ajatellen mielessään, että hän ajaa sillä kyllä kauemmaksi kuin Zamoyski on suunnitellut. Hän muisteli myös tataarilaisiaan, jotka jo olivat metsässä, ja häntä pyrki naurattamaan. Väliin taas hänen mielensä kuohui, ja hän päätti antaa Zamoyskille kelpo opetuksen.
Hänelle oli annettu kaksi kirjettä Sapiehalle vietäväksi; toinen oli ruhtinattarelta, toinen linnan päälliköltä. Kmicicin teki kovin mieli avata tämä jälkimmäinen, mutta hän ei kuitenkaan uskaltanut sitä tehdä. Sen sijaan hän katsoi sitä valoa vastaan ja tuli vakuutetuksi, että sisällä oli tyhjä paperi.. Tämä havainto selvitti hänelle lopullisesti, että tyttö ja kirjeet aiotaan häneltä ottaa matkalla.
Päivällinen syötiin jokseenkin synkän mielialan vallitessa. Anusian silmät olivat punaiset. Upseerit olivat ääneti, ja vain Zamoyski näytti iloiselta ja tyhjenteli pikariaan, jonka Kmicic tuon tuostakin täytti. Mutta kun tuli lähdön hetki, ei ollut paljon hyvästelijöitä, sillä Zamoyski oli lähettänyt upseerit virkatoimiin.
Anusia lankesi ruhtinattaren jalkoihin, eikä häntä saatu siitä pois pitkään aikaan. Ruhtinattaren kasvoilla kuvastui ilmeinen levottomuus. Neiti Anna ja vanha palvelijatar Suwalska istuutuivat vaunuihin, Kmicic hevosen selkään, ja matkue lähti liikkeelle. Kaksisataa saksalaista ratsumiestä asettui vaunujen ja Anusian tavaroita kuljettavan kuorman suojaksi. Kun pyörät kumisivat alas lasketulla sillalla, purskahti Anusia itkemään.
Kmicic kumartui vaunujen ikkunaa kohti sanoen:
— Älkää pelätkö, en minä teitä syö!