— No, herra ritari! — sanoi Zamoyski iloisesti. — Aiotte viedä meiltä Zamośćien parhaan koristuksen? Pitäkää vain hyvää huolta siitä, että kukaan ei teiltä sitä ryöstä!
— Koettakoonhan vain joku! Olen antanut kunniasanani ruhtinattarelle ja sanani minä aina pidän!
— Minähän lasken vain leikkiä! Ei teidän tarvitse pelätä eikä ryhtyä erityisiin varokeinoihin.
— Pyytäisin teiltä vain umpinaisia vaunuja.
— Saatte vaikka kahdet! Ettehän vielä aivan pian lähde?
– Aivan heti! Minulla on kiire! Muutenkin olen jo täällä liiaksi viivähtänyt.
— Lähettäkää näin ollen tataarilaisenne Krasny Stawiin. Minä puolestani toimitan sinne sanan, että varaavat riittävästi rehua. Teille minä annan omia miehiäni saattojoukoksi Krasny Stawiin;. Mikaan vaara ei teitä uhkaa, sillä tämä on kaikki minun aluettani… Annan teille hyviä saksalaisia rakuunoita, jotka ovat rohkeata väkeä ja tuntevat tien.
— Miksi minun on jäätävä tänne?
— Jotta saisimme vielä nauttia seurastanne. Olette mieluinen vieras, ja tahtoisin pitää teitä vaikka vuoden luonani. Sitäpaitsi olen lähettänyt katsomaan löytyisikö hevoslaumastani Perespyssä teille jokin hyvä hevonen, jommoinen aina on hyvä olemassa.
Kmicic katsahti Zamoyskia suoraan silmun, näytti sitten äkkiä tekevän päätöksensä ja sanoi: