— Jan! — sanoi hän. — Odota!
— Sisareni! — vastasi Zamoyski. — Tahdoin primo todistaa, että epäilette minua suotta, secundo, että teidän on syytä kohdistaa huolenpitonne erääseen toiseen. Nyt teette niinkuin tahdotte, minulla ei ole muuta sanottavaa.
Zamoyski kumarsi ja poistui.
VIIDESTOISTA LUKU.
Puhuessaan Michalin mieltymyksestä Anusiaan oli Zamoyski puhunut osittain totta, sillä nuori ruhtinas oli rakastunut tyttöön, kuten kaikki muutkin. Mutta se rakkaus ei ollut kovin kiihkeätä eikä johtanut toimintaan. Michalilla ei ollut tarmoakaan semmoiseen rakkauteen, joka pakottaa tekemään voitavansa saadakseen lemmityn omakseen.
Mutta ruhtinatar Gryzelda, joka unelmoi loistavaa tulevaisuutta pojalleen, pelästyi suuresti tuota tunnetta. Keskustelu pojan kanssa, joka kalpeni ja vapisi hänen edessään ja alkoi itkeä ennenkuin mitään puhuikaan, vahvisti hänen käsitystään, että vaara oli uhkaamassa.
Kuitenkaan hän ei heti päässyt varmaan päätökseen. Vasta kun Anusia, joka tahtoi nähdä maailmaa ja uusia ihmisiä ja mahdollisesti myös kiemailla nuoren ritarin edessä, polvillaan pyysi lupaa lähteä matkaan, suostui ruhtinatar lähtöön.
Ruhtinatar Gryzelda tahtoi saada varmuuden siitä, että hänen veljensä ja Kmicicin välillä ei ollut mitään yhteistä sopimusta, ja siksi hän käski kutsumaan jälkimmäisen luokseen. Veljen vakuutus, että hän ei poistu hetkeksikään Zamośćiesta, tosin rauhoitti häntä koko joukon, mutta hän tahtoi kuitenkin lähemmin tutustua mieheen, joka tulisi tytön saattajaksi.
Keskustelu Kmicicin kanssa sai hänet lopullisesti rauhoittumaan.
Nuoren miehen silmistä loisti sellainen vilpittömyys, että oli pakko uskoa häntä. Hän tunnusti olevansa rakastunut toiseen ja senvuoksi olevansa aivan välinpitämätön kaikelle kiemailulle. Hän antoi myös kunniasanansa, että varjelee tyttöä kaikelta vaaralta vaikkapa oman henkensä uhalla.