— Herra Jumala! Tuota vielä puuttui! Lukekaa kirje, jonka kirjoitan
Sapiehalle ja kirjoittakaa itsekin! Minä vain lupaan, että en poistu
Zamośćiesta. Koska minua epäillään, niin en tahdo tietää mistään.
— Miksi niin välttämättömästi tahdotte, että hän lähtisi Zamośćiesta?
— Koska valvon hänen parastaan, ja kysymys on määrättömästä rikkaudesta. Muuten… tunnustan, että minusta hänen poistumisensa täältä on tärkeä. Nythän tulivat ilmi epäluulonne minua kohtaan, enkä pidä siitäkään, että aina rypistätte minulle kulmakarvojanne ja katsotte minuun tuimasti… Ja enemmänkin: upseerini katsovat toisiaan kieroon ja heiluttelevat toisiaan vastaan sapeleitaan hänen tähtensä, ei ole sopua eikä järjestystä eikä kukaan täytä velvollisuuksiaan kunnollisesti. Olen saanut kyllikseni semmoisesta! Michalista taasen saatte itse pitää huolen, se ei kuulu minuun.
— Michalista? — sanoi ruhtinatar hämmästyen.
— Minä en sano mitään pahaa tytöstä… Ei hän kiemaile Michalin edessä sen kummemmin kuin muidenkaan, mutta jos te, sisareni, ette huomaa Michalin tulisia katseita ja lämpimiä tunteita, niin sanon vain, että äidin rakkaus on sokea.
Ruhtinattaren kulmakarvat rypistyivät ja kasvot kalpenivat.
Zamoyski huomasi osanneensa oikeaan kohtaan ja jatkoi:
— Niinpä niin, sisareni! Mitä se minuun kuuluu! Pidelköön Michal hänen lankavyyhtiään, riemuitkoon häntä katsellessaan, kurkistelkoon avaimen reiästä… Mitä minä siitä! No, onhan tytöllä omaisuutta. Aatelistyttö vain… mutta enhän minäkään pidä itseäni tavallista aatelismiestä parempana. Ikäeroa on, mutta eihän se ole minun asiani!
Näin puhuttuaan Zamoyski nousi, kumarsi kunnioittavasti ja kääntyi lähteäkseen.
Ruhtinattarelle syöksähti veri päähän. Ylpeä rouva ei koko valtakunnasta löytänyt Wisniowieckille kyllin arvokasta puolisoa ja kuuli nyt veljensä suusta sanoja, jotka polttivat kuin tulikuuma rauta.