— En minä heidän parissaan pelkää, — sanoi Anusia ja niiasi.
Mutta ruhtinatar oli jo huomannut, että veljellä oli jokin valmis suunnitelma mielessään. Hän lähetti Anusian pois huoneesta ja alkoi katsoa kysyvästi veljeensä.
Zamoyski sanoi aivan kuin itsekseen:
— Tataarilaiset pelkäävät hirveästi Babiniczia. Pienimmästäkin tottelemattomuudesta hän heitä hirtättää.
— En voi suostua tähän matkaan! — vastasi ruhtinatar. — Anusia on hyvä tyttö, mutta kiemailija ja panee helposti miesten päät pyörälle. Itsehän sen parhaiten tiedätte! En koskaan uskoisi häntä nuoren ja tuntemattoman miehen huostaan.
— Hän ei ole tuntematon, sillä kukapa ei olisi kuullut Babiniczeista, jotka ovat varakkaita ja hyvässä maineessa! (Zamoyski itse ei ollut koskaan elämässään kuullut Babiniczeista mitään.) Muuten voisi antaa jonkun vanhemmista naisista hänelle seuraksi, niin kaikki säädyllisyyden vaatimukset olisi täytetty. Babiniczista minä menen takuuseen. Tämmöistä tilaisuutta ei toiste tarjoudu.
Ruhtinatar lakkasi ompelemasta, kohotti päänsä ja katsoi läpitunkevasti veljeään:
— Missä tarkoituksessa tahdotte lähettää hänet pois täältä?
— Mikä erikoinen tarkoitus minulla voisi olla? Ei mikään!
— Jan!… Oletko sinä liittoutunut Babiniczin kanssa vietelläksesi tytön?