Ukko Kiemlicz ei kauan vaivannut päätään pohtimalla tätä kysymystä, sillä hänen mieltään kiinnittivät muut asiat ja nimenomaan se, mitä etua hän voisi tästä saada. Jos palvelee Kmiciciä, niin tekee samalla palveluksen hetmanille ja kuninkaalle ja saa runsaan palkinnon. Semmoisten herrain suosiosta on myös hyötyä, jos on tehtävä tiliä vanhoista kolttosista. Syttyy sota, ja silloin saalis itsestään tulee käsiin. Kaikki tämä hymyili ukolle, joka muutenkin oli tottunut tottelemaan Kmiciciä.
— Teidän armonne, — sanoi hän, — täytyy ajaa läpi koko valtakunnan päästäkseen kuninkaan luo. Ruotsalaisista joukoista ei vielä ole niin paljon haittaa, sillä voi kiertää metsien kautta. Mutta pahempi on, että metsissä, niinkuin on tavallista levottomina aikoina, on paljon rosvojoukkoja, ja teidän armollanne on vähän miehiä.
— Sinä lähdet mukanani, Kiemlicz, poikinesi ja miehinesi, niin meitä on enemmän.
— Kun teidän armonne käskee, niin minä lähden, mutta minä olen köyhä mies. Kuinka voin jättää majani ja katon pääni päältä?
— Toimistasi saat maksun, ja parempihan teidän on täältä lähteä, kun päänne vielä on kiinni ruumiissanne.
— Hyväinen aika!… Mitä teidän armonne puhuu?… Mitä?… Kuinka?..
Mikä vaara minua viatonta täällä uhkaa?
— Tiedän minä teidän viattomuutenne! — sanoi Andrzej. — Omistitte tilan yhdessä Kopystinskin kanssa ja tapoitte hänet, sitten pakenitte oikeuden palvelijoita ja palvelitte minua. Veitte sitten minulta joukon hevosia…
— Voi hyvä. Jumala! — huusi ukko.
— Kuuntele ja ole vaiti! Palasitte sitten entisille asuinseuduillenne ja ryhdyitte rosvoilemaan… Älä puolustele itseäsi, en minä ole sinun tuomarisi, mutta itse tiedät parhaiten, puhunko totta… Ryöstätte hevosia Zoltarenkon väeltä, ja se on oikein, ryöstätte ruotsalaisilta, ja sekin on oikein.
— Niin, se on paikallaan, otamme vain vihollisilta, — sanoi ukko.