— Se on valhe! Te ahdistatte myös omia miehiä, sen ovat poikasi minulle tunnustaneet, mutta se on jo rosvousta ja häpeä aatelisnimelle. Hävetkää, hulttiot!
Vanha veijari punastui ja sanoi:
— Teidän armonne ei ole meitä kohtaan oikeudenmukainen, sillä muistaen säätymme me emme toimi moukkien tavoin. Emme me varasta öisin hevosia kenenkään tallista, niin tekee vain mustalainen, juutalainen tahi talonpoika. Mutta eri asia on ottaa valtaansa ulkona — sota kuin sota!
— Joka tapauksessa olette täällä itsellenne aika liemen keittäneet. Parasta on teidän lähteä täältä, sillä ennemmin tahi myöhemmin roikutte hirressä. Lähdette kanssani, uskollisella palveluksella sovitatte rikoksenne ja saatte takaisin hyvän maineen. Minun palveluksessani olo on teille edullisempaa kuin hevosten ryösteleminen.
Kiemlicz-ukon silmät alkoivat säihkyä. Samassa Kmicic loi häneen terävän silmäyksen ja sanoi ankarasti:
— Älä yritäkään pettää minua! Aina minä sinut käsiini saan. Jumala yksin voi sinua varjella.
— Tuohon epäluuloon ei ole aihetta, — sanoi Kiemlicz alakuloisesti. —
Jumala minua rangaiskoon, jos päähäni tulee moinen ajatus!
— Uskon, — sanoi Kmicic oltuaan hetkisen vaiti. — Petos on sentään toista kuin rosvous, ja monikin rosvo välttää petturuutta.
— Mitä teidän armonne käskee? — kysyi Kiemlicz.
— Ensiksikin on nämä kaksi kirjettä toimitettava kiireesti perille. Luotettava mies saa lähteä viemään toista näistä vojevodalle, mutta miehen ei tarvitse tavata häntä itseään. Antakoon kirjeen ensimmäiselle ruhtinaan joukolle, jonka tapaa, ja palatkoon odottamatta vastausta.