— Tervanpolttaja voi mennä, hän on luotettava ja taitava mies.
— Hyvä. Toinen kirje on vietävä Podlasieen. On kysyttävä herra
Wolodyjowskin leiriä ja annettava kirje everstille itselleen.
Ukko alkoi viekkaasti vilkuttaa silmiään ja ajatteli:
— Näkyy olevan toimintaa eri suuntiin, kun jo liittoutuneittenkin hommia nuuskitaan. Tässä tulee kuumat paikat!
Ääneen hän sitten sanoi:
— Teidän armonne! Jos kirje ei ole aivan kiireellinen, niin voisimme metsästä päästyämme antaa sen jollekulle matkan varrella. Aateliset käyvät myötäänsä liittoutuneitten leirissä, ja kuka tahansa vie mielellään kirjeen. Meille säästyy sitten yksi mies lisää.
— Se sopii, sillä parempi on, että kirjeen viejä ei tiedä, kuka on lähettäjä. Mutta nyt kuuntele minua tarkasti, Kiemlicz! Koko valtakunnassa on minut julistettu heittiöksi ja hetmanin puoluelaiseksi tahi ruotsalaisten liittolaiseksi. Jos kuningas tietäisi, kuka olen, niin hän kenties ei luottaisi minuun, vaikka Jumala tietää vilpittömyyteni. Huomaa se, Kiemlicz!
— Ymmärrän, teidän armonne!
— Siksi ei nimeni ole Kmicic, vaan Babinicz. Ymmärrätkö? Ei kukaan saa tietää oikeata nimeäni. On muistettava pitää suu kiinni! Jos kysyvät, mistä olen, niin vastaat, että liityit minuun matkan varrella etkä tiedä asiasta. Samalla tokaiset: ken on utelias, kysyköön herralta itseltään.
— Ymmärrän, teidän armonne!