— Pojillesi ja väellesi neuvot samaa. Vaikka heiltä nahka nyljettäisiin, niin nimeni on Babinicz. Päällänsä he saavat minulle siitä vastata!
— Niin tapahtuu. Menen sanomaan pojille, niille hölmöille täytyy se takomalla panna päähän… Onpa niistäkin iloa — kai se on Jumalan rangaistus synneistäni… Mutta salliiko teidän armonne vielä puhua pari sanaa?
— Puhu vapaasti!
— Eiköhän ole parempi, että emme ilmoita sotamiehille emmekä palvelijoille minne menemme.
— Niinpä kyllä.
— Riittää, kun he tietävät, että matkalla on herra Babinicz eikä herra Kmicic. — Ja toiseksi: tämmöisillä teillä olisi parasta pitää salassa säätynne.
— Kuinka niin?
— Ruotsalaiset antavat matkalupakirjoja vain ylhäisimmille henkilöille, mutta vievät ilman lupakirjaa tavatut päällystön luo.
— Minulla on lupakirjat, joilla pääsee ruotsalaisten päällikköjen luo.
Ihmettely välähti Kiemliczin viekkaissa silmissä, mutta vähän mietittyään hän sanoi: