— Lupakirjan voi näyttää pahimmassa tapauksessa, mutta jos teidän armonne liikkuu semmoisissa asioissa, jotka on pidettävä salassa, niin on parasta olla lupakirjoja näyttämättä. En tiedä, onko ne annettu Babiniczin vai Kmicicin nimelle, mutta niiden näyttäminen jättää aina jäljen, joka helpottaa takaa-ajoa.
— Se sattui kuin naulan päähän! — huudahti Kmicic vilkastuen. — Säästän lupakirjat viime tinkaan ja koetamme mikäli mahdollista tulla toimeen ilman niitä.
— Se käy päinsä, teidän armonne, mutta vain talonpojan tahi köyhän aatelisen puvussa. Minulla on semmoisia vaatekappaleita. Voi ottaa mukaan hevosia ja olla kulkevinaan markkinoilla ja näin mennä yhä syvemmälle, vaikkapa Lowicziin ja Varsovaan. Sattuukin olemaan markkinat Sobotassa. Siellä saamme tietoja muista markkinoista ja niin jatkamme matkaa. Ruotsalaiset eivät kiinnitä meihin huomiota, sillä tällaisia markkinamiehiä on paljon liikkeellä.
— Entäs jos meiltä otetaan pois hevoset? Sota-aikana on pakko-otto jokapäiväinen ilmiö.
— Joko ostavat tahi ottavat. Jos ostavat, niin emme ole matkalla Sobotaan hevosia myymään, vaan ostamaan. Jos taas pakolla ottavat, olemme matkalla Varsovaan tahi Krakovaan valittamaan siitä.
— Näkyy sinulla olevan älyä päässä, — sanoi Kmicic. — Missä sitten on tuo Sobota?
— Lähellä Pjontekia. [Sobota merkitsee lauantai, Pjontek merkitsee perjantai. Suom. huom.]
— Leikkiäkö sinä lasket, Kiemlicz?
— Kuinka uskaltaisin! — sanoi ukko pannen kädet ristiin rinnalleen ja taivuttaen alas päänsä. — Semmoiset merkilliset nimet siellä on paikoilla. Ne ovat jonkin matkan päässä Lowiczista, teidän armonne. Preussistakin tuodaan sinne hevosia.
— No, minä hyväksyn suunnitelmasi!… Otamme mukaamme hevosia ja maksan sinulle niistä etukäteen, ettet kärsisi vahinkoa… Varaa puoliturkit, lakit ja yksinkertaiset sapelit. Lähdemme heti. Sano pojille ja palvelijoille, kuka olen, mikä on nimeni ja että kuljetan hevosia. Mene!