— Neiti Borzobohatan saattojoukko! — huudahti Kmicic.
Syntyi äänettömyys, joka kesti melkoisen kauan. Boguslawin äkillinen menestys pani upseerit aivan ymmälle. Kaikki ajattelivat mielessään, että syypää tähän on hetmani hidastelullaan, mutta kukaan ei uskaltanut sanoa sitä ääneen.
Sapieha puolestaan tunsi tehneensä mitä pitikin ja menetelleensä järkevästi. Hän ensimmäisenä tointui hämmästyksestä ja sanoi:
— Kaikki nuo ovat sattumia, jommoiset sodassa ovat varsin tavallisia, eikä kenenkään tarvitse niistä joutua ymmälle. Älkää luulko, hyvät herrat, että olemme kärsineet tappion. Sääli on tietysti noita rykmenttejä. Mutta sata kertaa suurempi vahinko olisi voinut syntyä isänmaalle, jos Boguslaw olisi houkutellut meidät johonkin kaukaiseen seutuun. Hän on tulossa luoksemme… Menkäämme kohteliaina isäntinä vierasta vastaan.
Hän kääntyi päällikköjen puoleen:
— Kaikkien on oltava valmiit lähtemään saatuaan minulta käskyn. Jo tänään on pantava kaikki liikekannalle. Huomisaamuna päivän koittaessa lähdemme… Herra Babinicz menee edeltä tataarilaisineen ja pyydystää meille ensitilassa kielen.
Tuskin oli Kmicic kuullut tämän, kun hän jo oli ulkona ovesta, ja tuntia myöhemmin hän nelisti Rokitnoa kohti minkä hevosen kavioista vain lähti.
Sapiehakaan ei vitkastellut. Oli vielä yö, kun torvet kutsuivat joukot jalkeille. Päivän ensimmäiset säteet heijastuivat jo kulkevan sotajoukon musketeista. Mielet olivat täynnä innostusta, sillä tiedettiin vanhastaan, että Sapieha ei jätä mitään kohtaa harkitsematta, ja kun hän kerran lähtee liikkeelle, niin hän ei sitä tee turhan vuoksi.
Rokitnossa oli tataarilaisten leiripaikka jo kylmänä. He olivat lähteneet sieltä jo edellisenä iltana ja olivat varmasti jo kaukana. Sapiehaa ihmetytti, että matkan varrella ei heistä saatu mitään tietää! vaikka joukko, jossa vapaaehtoisten kanssa oli monta sataa henkeä, ei ollut voinut kulkea ihmisten huomaamatta.
Kokeneemmat upseerit olivat kovin kummissaan tästä ja ihmettelivät
Babiniezia, joka osasi sillä tavalla johtaa joukkoa.