Kaikki katselivat äänettöminä, sillä heitä hämmästytti kuuluisa nimi ja se, että sen omistaja nyt oli Sapiehan lähettiläs. Jokainen ymmärsi, että jotakin erikoista oli tekeillä.
Ruhtinas nousi vuoteeltaan ja poistui viereiseen huoneeseen viitattuaan mukaansa vain kaksi hovilaista.
Kmicic nousi. Hänen kasvoissaan ei näkynyt vihaa eikä kostonhimoa, vaan ainoastaan tylsää välinpitämättömyyttä. Hän ei näyttänyt ollenkaan tietävän, mitä hänelle tapahtui, ja koko tarmo näytti kadonneen.
Kului puoli tuntia, tunti. Ikkunan alta kuului kavioitten kapsetta ja sotamiesten tahdikasta astuntaa, mutta hän istui yhä kuin kivettynyt.
Äkkiä ovi avautui. Sisään astui upseeri, Kmicicin vanha tuttu, kahdeksan sotamiehen kanssa, joista neljällä oli musketit, neljällä vain sapelit.
— Herra eversti, olkaa hyvä ja nouskaa! — sanoi upseeri kohteliaasti.
Kmicic katsoi häneen älyttömänä.
— Glowbicz…, — sanoi hän tuntien upseerin.
— Minä olen saanut käskyn, — vastasi Glowbicz, — sitoa kätenne ja viedä teidät Janowon ulkopuolelle. Tuo sitominen tapahtuu vain toistaiseksi, sitten pääsette vapaasti lähtemään… Siksi pyydän teitä olemaan tekemättä vastarintaa.
— Sitokaa! — vastasi Kmicic.