Puoliturkkiin puettu mies asetti kuitenkin tuopin Sorokan huulille.
Tämä joi sen pohjaan ja huokasi sitten syvään.
— Kas tämmöinen, — sanoi hän, — on sotamiehen kohtalo kolmenkymmenen vuoden palveluksen jälkeen… No, onhan aika!
Toinen teloittaja tuli hänen luokseen, ja häntä ryhdyttiin riisumaan.
Syntyi hiljaisuus. Tulisoihdut vapisivat niitä pitelevien käsissä.
Kaikki valtasi kaamea tunne.
Teloituspaikkaa ympäröivien sotamiesten riveistä alkoi kuulua nurinaa, joka tuli yhä kovemmaksi.
Sotamies ei ole teloittaja. Hän surmaa itse taistelussa, mutta ei tahdo nähdä kidutusta.
— Vaiti! — huudahti Glowbicz.
Nurina muuttui aivan äänekkääksi, ja siitä erottui yksityisiä sanoja:
»Perkeleet!» »Piru vieköön!» »Iljettävä virka!»
Äkkiä huudahti Kmicic, aivan kuin hänet itsensä olisi seivästetty:
— Seis!
Teloittajat keskeyttivät vaistomaisesti työnsä. Kaikkien silmät kääntyivät Kmiciciin.