— Eivät tule.
— Entä kiertää ja pakottaa siten liikkeelle?
— Ovat aivan tiellä, joten se ei käy päinsä.
— Täytyypä keksiä jotakin!
Mutta sinä yönä ei Kmicic keksinyt mitään. Sen sijaan hän aamulla meni läheltä tarkastamaan Suchowolon ja Janowon välillä olevaa vihollisleiriä ja huomasi Akbah-Ulanin liioitelleen. Jalkaväen koko kaivanto supistui siihen, että oli luotu vähäisiä valleja. Niiden avulla saattoi puolustautua vain tataarilaisia vastaan, jotka eivät mielellään hyökänneet suoraan tuleen.
— Kunpa minulla olisi jalkaväkeä, niin juttu olisi selvä, — ajatteli
Kmicic.
Mutta ei ollut mitään toiveita saada jalkaväkeä, jota Sapiehallakin oli niukasti.
Kmicic meni niin lähelle, että Boguslawin jalkaväki alkoi häntä ampua. Hän ei välittänyt siitä, vaan jatkoi kuulasateessa tarkasteluaan, ja tataarilaistenkin oli pakko pysytellä hänen rinnallaan. Sitten teki ratsuväki hyökkäyksen sivulta päin. Oli väistyttävä, eivätkä tataarilaisten nuolet tehneet sanottavasti jälkeä.
Paluumatkalla Kmicic ei suunnannut kulkua suoraan Suchowoloon, vaan länttä kohti, ja saapui Kamionkaan.
Suon joki tulvi leveänä. Kmicic katseli sitä, viskasi veteen muutamia oksia nähdäkseen virran voiman ja sanoi Akbah-Ulanille: