Kmicic alkoi nauraa ja sanoi:
— Et lähde ollenkaan Taurogiin, vaan minun kanssani!
— Kuten käskette! — vastasi vääpeli. Samassa lähdettiin. Matka oli pitkä, sillä oli kierrettävä metsän läpi, ettei kohdattaisi Boguslawin joukkoja, mutta niinpä Kmicic ja Soroka saivatkin riittävästi nukkua ja tulivat seikkailuitta tataarilaisten luo.
Akbah-Ulan ilmestyi heti Babiniczin eteen ja antoi selostuksen toimenpiteistään. Andrzej oli niihin tyytyväinen. Kaikki sillat oli poltettu, padot säretty. Vedet olivat muutenkin kevään alkaessa peittäneet pellot, niityt ja alavat tiet muuttaen ne liejuisiksi soiksi.
Boguslawilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin antautua taisteluun, voittaa tahi kukistua. Peräytymistä ei ollut ajateltavissakaan.
— Olet laihtunut, — sanoi Kmicic Akbah-Ulanille töytäisten häntä hiukan nyrkillään vatsaan, — mutta taistelun jälkeen pullistat mahasi ruhtinaan dukaateilla.
— Jumala on luonut vihollisen, jotta rohkeilla sotilailla olisi, mistä ottavat saalista,-vastasi tataarilainen arvokkaasti.
— Seisooko Boguslawin ratsuväki edessänne?
— On niitä siellä muutamia satoja hyviä ratsuja, ja eilen lähetettiin heille rykmentti jalkaväkeä. Ovat kaivautuneet maahan.
— Kenties heidät voisi houkutella sieltä kentälle?