— Tulkaa jäljessäni!
Tataarilaiset olivat ymmällä, mutta näkivät sitten Kmicicin hevosen äkkiä kohoavan suosta. Ilmeisesti se oli päässyt kovalle pohjalle.
Siinä alkoi hietamatalikko, jonka päällä oli vettä vain hevosen rintaan asti. Matka kävi nyt joutuisasti. Kaukana vasemmalla alkoi tuikkaa tulia.
— Siellä ovat vallit! — sanoi Kmicic hiljaa. Kierrämme ne!
Pian he todellakin sivuuttivat vallit. Sitten käännyttiin vasempaan ja hevoset painautuivat taas jokeen. Vallien tuolla puolen oli tarkoitus nousta maihin.
Tällä matkalla hukkui noin sata hevosta, mutta miehet pääsivät kaikki maihin. Kmicic käski hevosensa menettäneitä miehiä istuutumaan toisten selän taakse ja lähti valleja kohti. Hän oli aikaisemmin jättänyt kahdensadan vapaaehtoisen tehtäväksi hätyyttää valleja edestäpäin samaan aikaan kuin hän hyökkäisi takaapäin. Kun he lähestyivät, niin hän kuulikin laukauksia, ensin harvaan, sitten yhä tiheämpään.
— Hyvä on! — sanoi hän. — Sillä puolen olevat hyökkäävät.
Ja he syöksähtivät eteenpäin.
Pimeässä saattoi huomata vain joukon päitä, jotka heilahtelivat hevosten askelten tahdissa. Ei kalahtanut sapeli eikä varukset. Tataarilaiset ja vapaaehtoiset osasivat kulkea kuulumatta kuin sudet.
Janowon puolelta alkoi ampuminen kuulua yhä voimakkaampana. Selvää oli, että Sapieha eteni koko rintamalla.