Vieras herra pyysi lupaa istuutua pöytään semmoisella äänellä kuin olisi ollut varma siitä, että pyyntöön suostutaan. Hän ei erehtynytkään, sillä nuori hevosmies sanoi kohteliaasti:
— Pyydämme parhaiten, vaikka meillä ei ole juuri mitään tarjottavaa, vain herneitä ja makkaraa.
— Minulla on varastoissani ehkä parempaakin, — sanoi nuori herra hieman ylvästellen, — mutta minulla on sotamiehen suu, ja minusta ovat herneet ja makkara parasta kaikesta, kun ottaa alle hyvät ryypyt.
Näin sanoen (hän puhui varsin hitaasti, vaikka katse oli liikkuva ja älykäs) hän istuutui lavitsalle. Kun Kmicic siirtyi tehden hänelle tilaa, lisäsi hän ystävällisesti:
— Pyydän, älkää vaivautuko! Matkalla ei kiinnitetä huomiota ihmisen arvoon, ja jos satutte minua kyynärpäällä töytäisemään, niin ei siitä kruunu päästäni putoa.
Kmicic, joka juuri oli antamassa vieraalle herneastiaa, mutta joka, kuten jo sanottiin, ei vielä ollut tottunut tuon tapaiseen kohteluun, olisi ollut valmis lyömään vadin rikki nuoren herran päähän, jos ei tämän puheessa olisi ollut jotakin, mikä huvitti Andrzejta niin, että vihastuksen puuska meni ohi ja häntä alkoi naurattaa.
— Nykyjään ovat sellaiset ajat, — sanoi hän, — että kruunut putoilevat ylhäisimmistäkin päistä. Esimerkiksi sopii kuninkaamme Jan Kasimir, jolla olisi oikeus kantaa kahta kruunua, mutta jolla ei ole yhtäkään, jos ei oteta lukuun orjantappurakruunua.
Vieras katsahti terävästi Kmiciciin, huokasi ja sanoi:
— Sellaiset ovat ajat nyt, että niistä ei voi puhua kuin uskottujen ystävien seurassa. Vähän ajan kuluttua hän lisäsi:
— Mutta te sanoitte tuon hyvin älykkäästi. Olette varmaankin palvellut jossakin hovissa valtiollisesti valppaitten ihmisten parissa, sillä puheenne osoittaa suurempaa sivistystä kuin säädyssänne tavataan.